Onpas ollut taas melkoista rallia. Minä kun luulin että ennen meillä oli jo kiirettä ja tiukat aikataulut: kummasti sitä vaan mahtuu aina johonkin väliin jotain uuttakin kun pakko on.

Perjantaina käytiin illalla koko sakki mummua katsomassa - ja Ilari sai hepulin tulomatkalla ja parkui viimeiset kilometrit pienen pojan raivolla ja reuhtoi vöitään auki sormet sinisinä. Oli aika ihana nähdä kotitalon pilkottavan. Lauantaina otin sitten asiakseni käydä pelottelemassa ratsastuskoulun hevosia oikein urakalla. Siinä hyytävässä viimassa kun pitää olla pukeutunut, vaikka katsojan roolissa olinkin pikkutyttöjen tunnin ajan - tai juuri siksi.  Harvemmin hevosen selässä vilu tulee, on se sen verran koko vartaloa liikuttavaa työtä. No siellä oli sitten vajaus taluttajissa ja minut saneltiin töihin. Muuten ihan simppeli juttu, paitsi ei ollenkaan. Minulla oli hevosten mielestä vääränlaiset vaatteet (suhiseva toppapuku ja kamalista kamalin: pipo päässä)ja olin vähintäänkin epäilyttävä, jos en jopa vaarallisen näköinen. Ensimmäinen koitti purra minkä kerkisi ja kun yritin vain sinnikkäästi jatkaa, opettajakin jopa ihmetteli mikä sillä hevosella on, kun se ei koskaan ole vihainen. Vaihdettiinpa hevosta - tai yritettiin. Kävelin toppavaatteissani kohti seuraavaa uhriani ja tämä hyppäsi metrillä taaksepäin ennenkuin edes ehdin koskea. Siinävaiheessa opettaja totesi niiden ilmiselvästi pelkäävän vaatteitani ja että hän taluttaa sitten itse ettei pokuparat saa sydänkohtausta... Menin sitten normipaikalleni katsomoon istuskelemaan - ja vieläkin hevoset kiersivät minun kohtani kaukaa. Olin siis public enemy number one. Olipa eläinrakas olo.

Lauantaina ostiskeltiin vielä viime juttuja Julian syntäreille ja sunnuntaina se suuri päivä sitten vihdoin oli! Aamulla hiiviskeltiin paketit kainalossa herättämään tyttö ja laulun kera onniteltiin. Oli mukava hetki kaiken tämän kaaoksen keskellä halitella koko perhettä ja olla hetki ihan vaan siinä hetkessä. Päivän aikana valmisteltiin vielä koristuksia ja katettiin pöytä ja neljältä saapui 15 pikkujuhlijaa paikalle. Paljon oli kikatusta ja hulmuavia helmoja, mutta ei mitään sekasortoa eikä äksidenttejä. Viimeisenkin juhlijan lähdettyä sankari totesi "Olipas makeet bileet" ja sulkeutui huoneeseensa tutkiskelemaan lahjuksina saatuja aarteita. Onnistuneet juhlat siis!

Mummukin sai käteensä rautaisia lisäosia viikonloppuna ja nyt odotellaan kuntoutuksen alkuunlähtöä ja mahdollista kotiutustakin aika pian, kuulemma. Koiransa onkin jo hieman kärsimätön: lauantaina meillä oli "Jaakko Ryhänen" ulvomassa selkäpiitäkarmivalla äänellä. Taukoamatta. Oma koira meinasi niskansa nyrjäyttää kun kallisteli niin päätään että "Mikä sun oikein on!". Eilen oli jo taas rauhallinen, masentunut varmaan, reppana.

Nyt sitten on lunta maassa. Ja puussa. Ja suussa, jos sattuu päänsä ulos laittamaan. Vaakatasossa lentää oikein, aika hurjan näköistä *sanon minä täältä lämpimästä sohvan kätköistä*.

Minä en ole nukkunut öisin kunnolla, kaikki huolettaa, mieskin toi jo eilen kukkakimpun piristykseksi, olin siis todella huolestuttavan oloinen...