Mää otan tän elämän taas jotenkin liian raskaasti. Mää huokailen kamalan lujaa kaikenmaailman asioiden takia : kun sisko kiusaa toista sanomalla tyhmäksi vaikka toinen on ollut just ihana, kun veli heittää toista legolla vaikka toinen on just tullut auttamaan, kun koira jahtaa kissaa kuten koirat nyt jahtaavat kissoja. Mää sitten istun sen hyrskelmän keskellä ja huokailen kun on niin raskasta ja mitä näistäkin tulee. Kauhukuvissa vilisee tulevaisuus jossa kukaan jälkikasvustani ei puhu toisilleen (ihan turha sanoa että kyllä ne puhuu, toisenlaisiakin esimerkkejä on), kissani elää kamalaa elämää koska ei voi olla koiran henkisen ahdistelun vuoksi alakerrassa (voisi olla, kun muistaisi kummalla on terävämmät kynnet, mutta kun ei muista) ja mitä kaikkea vielä. Ja jotenkin mun "valveilla nähdyissä unissani" mää olen vielä se kaiken aiheuttaja, jollakin tapaa. Ja taas huokaillaan.

Esikkoa ikävä, justiin kyllä eilen halattiin ja vertailtiin villatakkeja. Silti.

Aamulla kävin luovuttamassa vertani tieteelliseen käyttöön muutaman putkilollisen verran. Ei siinä mitään, mutta piti olla 12 pitkää tuntia sitä ennen ravinnotta eli aamukahvittakin. Mies ihmetteli kuinka mää siittä selvisin. No mää esitin ryytynyttä, eikä ollut kovin kaukana totuudesta se. Hiukan se vaati kyllä itsehillintää, kun istui läpivalaistustakin kirkkaammassa, minipienessä odotustilassa, jossa noin puolensataa ihmistä istui kuin elokuvaa katsomassa riveittäin ja jokaista uutta tulijaa syynättiin siihen malliin, että ilmassa pystyi melkein näkemään puhekuplan "JAA JA MIKÄS TOTAKIN VAIVAA?!". Itse könötin jollain talkkarilta jääneellä jakkaralla sivummalla ja liityin tuijottajiin. Piristävää oli jos paikalle sattui joku joka ei osannut käyttää vuoronumero-vekotinta ja vielä piristävämpää jos se sama ihminen meni vielä väärästä ovestakin vuorollaan sisälle. Kummasti nosti adrenaliinin pintaan kun sai muiden mukana sohottaa sormella vasempaan ja neuvoa "YKKÖSEEN; MEE TONNE YKKÖSEEN!!". Sitten saikin taas olla ihan ryyd. Itse verenvuodatus sujui kommelluksitta, tosin labratäti tiedusteli multa mun kilpirauhaslääkityksestä ja mää kyllä vähän sitä virnistelin että ei mulla VIELÄ mitään, vai näkikö sen jo silmillään että tarvetta olis niinku...

Ja jos sattumia on elämä silloin tällöin täynnä, niin oli tämäkin päivä: Asseri löysi ihan vain käyskennellessään pihamaalta melkein maatuneen hanskansa. Yhden niistä surullisen kuuluisista kadonneista. Ja mää tietysti olin ehtinyt hakea tänään jo kassillisen uusia hanskoja. No nyt on mistä valita sitten ja äkkiäkös nuokin nyt jonnekin hukuksiin saadaan.

Me mennään tostaina Tuuriin, mää en ole siellä koskaan käynytkään. Mies työreissullaan hurutteli siitä ja sanoi että siellä olis vallilan verhokankaita mistä valita. Tommonen se mies sitten on *virn*