Kaikki meni sutjakasti : puurot napoihin ja liikuntavarusteet reppuihin. Onni-Ponni väkersi taas yöllä kahteen kertaan kikkareet vaippaan ja mulla oli vaikeuksia hengittää. Kuinka siihen pieneen määrään _sitä_ onkin tiivistetty niin suunnattoman suuri määrä hajua. En ymmärrä.

Toinen jota en ymmärrä on kissa. Lörtsi eilen yläkerran aulaan ja laitoin kylppäriin arestiin. Kun sitten kävin sieltä päästämässä, niin puski ja kehräsi kuten aina ja yhtäkkiä puraisi niin lujaa että hampaan jäljet on peukalossa vieläkin! Siis tuo kissa ei ole ikinä IKINÄ purrut MINUA. *ja nyt kaikille peukut pystyyn ettei sillä ole virtsakiviä taas tulossa....* Mä en kestä, mutta ei tässä nyt muu auta kuin tarkkailla ja huokailla. Sen osaan kyllä jo aika loistavasti.

Ilarikin puhui muuten sujuvasti jo puhelimessa isänsä kanssa, keskusteli oilein asiantuntevasti puurosta ja kummallisesta mehusta jota äiti oli antanut (mandariini-appelsiinia, tämän sanan lausuminen tuotti vaikeuksia eikä ihme).

Olispa lunta. Kuten viimevuonna tähän aikaan :

Ei sitä silloinkaan ylenmäärin ollut mutta oli kuitenkin! Ja pakkasta ja aurinkoa. Ah! Mutta nyt on näin kun on ja siihen on tyytyminen... Nyt pitää keksiä sisäaktiviteetteja sitten enemmän, kuten leipomista, maalailua, lastenlaulujen tahtiin tehtyä kotisatujumppaa... Tänään vietetään myös iskän kotiintulo-juhlallisuuksia (kuten aina) ja saunotaan ja syödään jätskiä mansikoilla.

Vaikka aina tuleekin naristua ja kitistyä, niin ei se mitään. Osaan kuitenkin arvostaa tätä elämääni ja ne suurimmat ilot tulee ihan pikkuisista asioista! Kun silittää kaksivuotiaan siilitukkaa, nukkaista pikkupäätä, joka juuri oli vauva ja nyt näyttää menevältä pojannaskalilta.Kun puhaltaa vauvan masuun ja saa sen ihanan kujerrusäänen kuulumaan pikkusuusta. Kun katsoo kuinka iso tyttö pää kallellaan taiteilee tarkkaa piirustusta. Tai lukee englantia, minun vauvani! Valaisee hymyllään äidin sydämen vieläkin, aivan kuten silloinkin. Kuinka ensimmäisestäni on tullut nuori jolla on suunnitelmia omalle elämälleen. Kuinka viisivuotias laskee sujuvasti vaikka kuinka pitkälle kun on kyse rahoista. Kuinka kaikki istuvat kylkikyljessä sohvalla, kymmenen kättä käy popkornikulholla ja kommentit Robinsonin perheestä kimmahtelevat ilmassa.  Kuinka lapset ilahtuvat siitä, että lautasen viereen on laitettu se tietty lempilusikka. Tai juuri se nallepuh-lasi jossa nallepuh on istumassa kukkien keskellä. Suuret, pienet, keskikokoiset silmät katsovat äitiä milloin mitenkin, mutta aina vastausta odottaen ja sen saaden.

Kuinka olenkaan onnekas että saan näiden uskomattomien ihmisten kasvua seurata. Mun luttanoiden.