Paljon tapahtuu asioita näilläkin lakeuksilla - no ihme, joku varmaan siellä huokaisee. Ainahan meillä. Mutta ei mitään kamalan hirveetä, ei mitään hirmuisen mielenkiintoistakaan - ihan vaan tätä elämää. En vaan saa sanoja tähän virtuaalipaperille, niitä turhia tyhjiä kertomuksia kuinka monta kertaa joku pieraisi, vai pieraisiko ja mistä päin selkää kolotti tänäaamuna kello neljä ja mistä kohtaa viisi yli neljä. (apropoo: pakko tässä vaiheessa lainata taas sitä ihanaa neuvolan kirjaa: iskias-tyyppisistä kivuista kärsivän, siis kuten minä, pitää kivuttomina päivinä jättää tekemättä ne hommat jotka jäivät tekemättä kivun vuoksi jo edellisenäkin päivänä. *saisko suomeks, että minä päivänä ne sitten tehdään? vai tekeekö se palkaton sisäkköjustiina nekin?*)

Mä olen selkäkipuineni saanut koko perheen hyväntuulisen kärttyisäksi: suruitta rakas perheeni matkii ahtisaarimais-vaapuntaani, omituisia kierähdysasentoja joilla nousen ruokapöydästä, sohvalta, mistä vaan, ja nauraa kuinka olen oppinut pitämään joko housuja aina jalassa (tää voi olla jollekin ihan perusjuttuja mutta mulle ei, mä olen aina yleensä sortseissa, talvellakin) jolloin saan kipeämmän puolen jalan nostettua / siirrettyä vetämällä puntista , tai sitten äärimmäisissä tilanteissa käytän jopa sukkia jalassa (olen aina, aina, AINA paljain varpain, kotonani, ja vieraillakin jos uskallan) joista kiskoen teen samat jalansiirrot. Kärttyisästä puolesta on vastuussa taas yöllinen valvomiseni ja siitä johtuva muiden hereilläpito - tahattomasti, mutta ei se siinä vaiheessa paljoa paina...

Ensin lähdin jaloittelemaan koska vaakataso ei ollut suotava asento kroppani mielestä ollenkaan (vartaloni huutaa mahallanukkumista, olkoonkin vaikka kuinka psykologien mielestä sulkeutuneen ihmisen merkki!!) ja aina jotenkin onnistuin herättämään kissan -> mooouuuuuu!!  ja sen perässä koiran -> lääh-lääh lääh, rapiti-rapiti, jumps jumps-vou!! ja kun lopuksi pakenen keittiöön suljetun oven taa, kuuluu rapuista jytinää ja ensimmäinen kiukkuinen paiskaa koiran ulos, toinen lampsii keittiöön ja kolmas miettii kuinka niin nukuttaa vaikka on aamu. Kun sitten varovaisesti kuiskaan että oikeastaan on vielä yö tral -lal -lal ... niin jumalaton kiekuna alkaa kuulua kaikkien suusta ja kintut kopisten menevät yläkertaan. "Pam, pam, pam", ovet paiskotaan kiinni ja sitten onkin jo kahden pienimmän aika havahtua...

Toiseksi kokeilin vain maata sängyssä ja kärsiä hiljaa. Mielestäni onnistuinkin jopa hyvinkin ja yritin hymyillä aamuisin kehuihin rohkaisevaa hymyä miehellekin, kuinka olin ollutkin niin reipas etten ketään herättänyt ja tässä näin hymyilen vaikka en nukkunut kuin klo 3:15-3:56 välisen ajan ja senkin laskin nukkumiseksi vain koska silmät oli kiinni... Mutta mies katsoi minua vakavana ja ilmoitti ettei aio nukkua minun kanssani samassa sängyssä enää tämän selkäkivun aikana, koska se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmettelyyni kehtasi väittää että olen äänekäs kärsiessäni hiljaa! Kuulemma kiepun niin että merisairaatkin pääsevät helpolla häneen verrattuna ja sitten se pahin: huokailen. Ja äänekkäästi. Ja kokoajan. Niin että guudpai.

No, viimeyö menikin aika hyvin :) Sain paljon paremmin asentoakin vaihdettua kun oli koko sänky käytössä ja mies nukkui patjalla Asserin huoneessa oikein makoisasti. Loppu hyvin kaikki hyvin?