Kirjoittaa jotain, niin joku tarvitsee mua ihanhetinytpaikalla välittömästi. Pahimpia ei ole edes muks-byää -yhdistelmät, vaan ne hiljaa ja anteeksipyydellen satukirja kainalossa ovensuussa käyvät henkäisyt "aijaa, et sää varmaan lue mulle nyt..." . Tasan luen.

Luin muuten Asta Lepän kirjan männäviikonloppuna, "Sinä et hävinnyt". Siinä on sitten kirja täynnä vihaa. Mitään muuta siinä ei ollutkaan. Kauheesti taas petyin, jotenkin olen hänen kolumneistaan saanut kuvan hieman syvempien asiodien pohtijasta. Jotenkin jäi kuva, että onkos nyt yritetty tehdä kirja aineksista joita oli riittävästi ehkä just kolumniin. Itse aihe sinänsä ei mua tökkinyt, ymmärrän toki, että exä ottaa pattiin siitä huolimatta että kuoli. Tai välillä juuri sen takia. Hyvä unilääke se kirja ainakin oli. Haukottelin jo valmiiksi sitä lukiessa.

Lasten kanssa on kehissä Tittamari Marttisen "Maailmanpyörässä" ja taas me otetaan loruista kaikki irti. Luetaan ristiin toisillemme, minä muille, muut minulle - se on kivaa. Eri lukijan kautta lorut saavat erilaisen katsantokannan äänenpainojen muuttuessa. Kokeilkaas!