Ja koska olen niin pimiästä paikasta muutenkin, niin sanon ääneen tämänkin kun ajankohtaaseks taas tuli : mua sitten ottaa knupiin miksi aina m-i-n-ä. Miksi. Miksi se olen minä, jonka pitää hoitaa äitiä ensisijaisesti. (Ja tämähän ei tarkoita ettenkö niin tekisi tai haluaisi). Miksi se olen aina minä, jonka elämä on pullollaan aikaa ja peukalonpyörityksiä. Miksi se olen minä, jolta ei edes kysytä, vaan mulle vaan todetaan.

Tämä samahan on ollut aina pinnalla, mutta se on ollut erilailla handlattavissa kun ei ole ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Minä en suinkaan ole äitini ainoa lapsi, enkä minä suinkaan ole se jolla vähiten on hommia omassakin elämässä. Todettakoon sekin nyt tässä julkisesti, että sisarukseni ovat mielestäni omahyväisiä laiskajaakkoja, mitä äidin auttamisen suhteen tulee. Kuolemansairasta ihmistä hoidetaan silloin JOS ei ole muuta tekemistä - kuten esimerkiksi aikamiespojalla PYYKKIPÄIVÄ (tarkoittaa : tänään laitan pyykkiä pesukoneeseen, aivoni eivät ohjelmoidu tekemän muuta. Ihan oikeasti, tuolla logiikalla mä en tekisi koskaan yhtään mitään muuta kuin pitäisin pyykkipäiviä.) tai kotirouvalla... ihan mitä vaan. Onhan sitä, kun lapsista osa asuu omissa kodeissaan ja loputkin kaksi jo koululaisia. Kyllähän sitä onkin NIIN HURJASTI TEKEMISTÄ KOKOAJAN. Kuullostanko katkeralta? Kuulit ihan oikein. Minä olen niin ällistynyt ja vihainen siitä itsekkyydestä millä mokomat edes KEHTAAVAT elää. Ja tämän kaiken sysäytti alkuunsa soitto, jossa mulle ystävällisesti kerrottiin että mua tänään aateltiin auttaa sen verran että velipoika vie äireelleen postin. Että mua autetaan? Onko jossain joku lakiplakaatti johon on hakattu tieto, että mää olen se varsinainen auttaja ja muut vaan auttelee MUA? Kuka niinon määränny?!

Tiedän että jossain kuuluu nyt isoa krapinaa, kun tabut vaan rikkoutuu, eihän sairaista ja omaisista yleensäkään saa sanoa mitä oikeasti ajattelee, mutta kun näin se vaan on. Kyllähän mä niitä kaikkia rakastan ja välitän ja huolehdin, mutta olen vaan niin lopen kyllästynyt tähän mun hyppyyttämiseeni. Eikä asiaa auta todellakaan, että itse avun tarvitsija on juurruttanut tämän käytösmallin vuosien saatossa kaikkiin. Jostain syystä äitini on aina ollut sitä mieltä että olen kaiken tekemisen hälle velkaa, koska on minut maailmaan tehnyt. Tiedän, etten ole ihanaan perhetilanteeseen syntynyt ja vaikeaa on varmaan ollut, mutta silti... KAMOON HEI.

No tää nyt oli tälläinen purkaus, marttyyri lähtee nyt kierimään keittiön puolelle.

Eipäs, laitetaan tähän nyt vielä oikein ylpeyden aihe eli kuva meidän tältä aamulta, nimi vois olla vaikka "ONKS SIISTII"  ja jotta mikään ei menisi hyvin niin huomatkaa salama peilissä ja liian lyhyet verhot.