Kiitos kaikille teille kommenteista, kyllä sen olen tuntenut, että voimaa on tullut.

Lyhyesti ja yksityiskohtiin sen enempää menemättä mies siis sanoi lähtevänsä ja lähti. Tuli eilen tänne ja on siis "täällä" mutta tiedättehän, en ole todellakaan "ottanut häntä takaisin". Olen järkytyksestä aivan viluinen, elän silmät tapillaan tätä elämää ja en edes halua tällä hetkellä ajatella mitä tapahtuu. Lapset... lapset. No, me olimme ostamassa mansikoita, pelaamassa jalkapalloa ja kolusimme Vanhan Kirajllisuuden Päivillä. Joka hetkeen tartuin, katselin lasten iloa ja innostusta ja otin siitä kiinni itsekin. Kyllä ihminen pystyy näköjään unohtamaan paljonkin hetkeksi.

Vaikka en itsekään kiukultani ole pystynyt tai halunnut asiaa ymmärtää, niin kysymyksessä lienee jonkinsortin väsyminen, työstressi, ikästressi, mikälie. Minua voi kohdella melkein miten vain, kyllä kestän, nuolen haavani ja nostan pääni. Mutta lapsia ei satuteta. Se tässä on suurin vuori jonka ylitse ei enää kiivetäkään anteeksi antamaan.

Kummallinen olotila.