Tuli mieleeni Päivä murmelina (vai mikä ikinä onkaan se elokuva missä Michael? Keaton elää aina saman päivän uudelleen), kun eilistä elelin. Huomasin meinaan körötteleväni taas illankorvalla päivystykseen, tällä kertaa vain yhden lapsen kanssa - kun loput eivät uhkaavan sävyisestä tiukkaamisestani huolimatta myöntäneet kärsivänsä mistään kivuista. Samalle luukulle selittämään samaa asiaa - tosin nyt jo lääkäriäkin nauratti (eri lääkäri kylläkin) että et sitten saanut kaikkia yhtäaikaa sairastumaan. No en. Ihan tarkoituksella ripottelin korvakipuhiekkaa sillätavalla liukuvasti, koska missäs muuallakaan iltojani kuluttaisin kuin terveyskeskuksen käytävässä. Meillä on kohta siellä vakipaikat. Hiukan mua hymyilytti seinillä olevat plakaatit jossa isoin kirjaimin sanotaan : pyrimme hoitamaan lapset ensin. Koskaan ikinä milloinkaan ei ole minun lapseni ohittaneet yhtäkään aikuista - ei edes taannoin alle viikon ikäinen kuopus ollut tarpeeksi lapsi jonon ohitukseen.*nooo, mitäs me tuosta* Ehkä he kuitenkin kovasti siellä ovien takana pyrkivät...

Esikkokin otti taas osaa takautumiin ja hölmöili. Taisin olla hänen mielestään aika pelottava kun en saanut enää sanaa suustani, vaan menin ihan mykäksi. En muista vuotta jolloin olisi joku asia mut saanut suuni sulkemaan. *ärh* Nyt on esikko ja ukko töissä, siellä on niin kiirettä että sinnepä joutuivat menemään. Tää oli kyllä tiedossakin jo etukäteen ja yritän suhtautua siihen hyvin köykäisesti. Jos alan murehtimaan, niin rysähdän kasaan kuin huonosti koottu halkopino. Selkä on ihan jäykkä Oliverin jatkuvasta kanniskelusta ja päätä särkee, mutta ei se mitään. Kunhan saadaan nuo lapsoset kuntoon, niin on mun vuoro toipua * ironista naurua hersyy ilmassa*.

Pakkanen sitten tuli, illalla jo kotioajellessa huomasin että lähemmäs kymmentä mentiin ja kirkas kuutamoyö varmaan edesauttoi asiaa. Menin sitten sanomaan vahingossa Ansulle, meidän luonnonlapselle, että mahtaako noi joutsenet tuolla jäänreunalla palella - ja alkoi griinpiissinkin kalpeuttava touhu. Viedään niille heinää lämmikkeeksi, viedään niille ruokaa, äiti kato netistä mitä ne syö, äiti kato netistä paljonko pakkasta ne kestää, äiti nyt tehdään jotain!! Mun oli pakko sitten säveltää jotain , että likka ei rynnännyt pelastusoperaatioonsa... Tuo samainen tyttöhän jo kaksivuotiaana halusi ostaa kaikki häkkieläimet eläinkaupasta jotta voisimme vapauttaa ne ja hän on myös vuosi toisensä jälkeen kehitellyt suunnitelmaa hirvien reservaatista, jossa saisivat olla ja elää ilman metsästäjiä, mutta kuitenkin poissa liikennettä vaarantamasta. Hän myös edelleen kannattaa yksityisautoilun lopettamista tai ainakin vähentämistä ja ihan tosissaan vaatii muita kulkemistapoja, etunenässä hevoskärrykyyti. Ja kyseessä on siis nyt 9-vuotias...

Huh, huomasin kipanneeni kaksin mukillista kahvia tyhjään mahaani ja vähän kärvistää. En kuitenkaan jaksa ajatella syömistä, eilen illalla kun sain kaikki vihdoin yöpuulle lääkityksien ja muiden hoitotoimenpiteiden jälkeen, niin istahdin huokaisemaan keittiöön edessäni ihanan suuri lautasellinen lämmintä lohisoppaa. Jottei menisi liian idylliseksi, niin keittiön lamppu pimeni ja lusikoin siinä soppaani sitten kirkkaassa kuunloisteessa...