Lupaattehan yhden asian? Kertokaa mulle suoraan, vaikka noin sadanviidentoista kommentin voimin (jos en vähemmästä älyä) koska mun on aika mennä päätohtorille. Olotila on siinämallilla että naureskelen täällä itsekseni ÄÄNEEN. Se ei voi olla normaalia. Sitten vielä mietin,että jos mää vinksahdankin sillai hauskalla tavalla, että oon niin mahottoman onnellinen kokoajan, niin onko se sitten sinällään vika joka pitäis parantaa....

Katselin pikkupoikia nukuttaessani Toinen alku - sarjan pari jaksoa tallennuksesta (kelasin osan kun olin osan jo katsonut). Ja nauroin. Ja mietin, että siinä sanottiin jotain oivaltavaa (joo-o, meikäläisen täytyy oivallukset hakea ihan telkkarisarjoistakin nykyään), että vanhaan ei palata vaikka asiat menis miten. Se on hyvä se.

Olen mä suuren tunnustuksen velkaakin teille, olen nimittäin ollut oikein marttyyrimäisen itsesäälissä kieppuva ämmä täällä ajatuksineni, ettei tosikaan. Olen ulissut (kuvainnollisesti) sitä, että mikä mussa on kun ei miestä kiinnosta. Oikein kypsää ja oikein vahvaa ja oikein tervettä. Mutta olen IHAN OIKEASTI miettinyt sitä, että MIKSI minusta ei voi tykätä (tämä näin sanottuna kuullostaa justiin niin itserakkaalta kuin se onkin, mutta olkoon, sen verran täytyy itseään rakastaakin että voi noin kysyäkin kerran elämässään). Toki tiedän , että kaikkihan se on mikä mättää. Ei voi sanoa, että "älä ota henkilökohtaisesti", koska juuri niinhän tämä otetaan. Tämä on pläjäys henkilökohtaisesti minun persoonaani kohtaan joka ei nyt kelpaakaan enää aviomiehelleni. Siinä on kuulkaa kestämistä. Ei siihen tulla siksi, että on tietynlainen kampaus tai aina verkkarit. Ajattelin myös että miten tämän olisi voinut välttää? Nalkuttamalla vähemmän? Olemalla hiljaisempi? Katsomalla ultimate fightereita televisiosta? Sitten hoksasin, että olen elänyt niin kuten olen tilanteisiin parhaaksi nähnyt, niillä eväillä kun kulloinkin ollut repussa. Että jos ei passaa, niin EI VOI MITÄÄN.

Silti kovasti kaipaan miestä takaisin. Elämänkumppaniksi minulle, perheenisäksi lapsille. Ihan hirveästi kaipaan. Eikä mulla ollenkaan ole olo, että tänne ei ole mitään asiaa enää. Kaipaan kaipaan, kerjään hyväksyntää ja huomiota, kelpaamista. Silti itsenäinen nainen minussa sanoo, että joka ei arvosta niin olkoot sopivan välimatkan päässä. Oi, kuinka jalo ja hieno ajatus! Pikkasen vaikeampi elää todeksi näin tilanteen ollessa päällänsä.

Ja pakollinen miksi - osuus : MIKSI näin pitää käydä? Miksi ei voida vaan elää tätä ihan hyvää elämää mikä meillä on, yhteinen perhe ja koti ja yritys? Miksi ei edes yritetä muuttaa asioita, puhua avoimesti, yrittää? Miksi mun pitää jäädä tänne korjaamaan lasten särkyneet sydämet? Miksi sanoo että rakastaa, jos ei sitä tarkoitakaan? Miksi mun elämäni hajoaa kokoajan aina vaan isompina palasina mun ympäriltäni? Miksi kukaan ei auta mua? Miksi mua ei oteta kainaloon ihan vaan sen takia että osoitettaisiin että mustakin joku välittää (sensijaan että sanotaan ettei välitetä)? Miksi kaikenmaailman puliakoillakin on joku örkki niiden kanssa kulkemassa, mutta mulla ei? Miksi on niin vaikeaa olla minä mun elämässäni? Miksi mun pitää olla yksin?!

Parhaalle ystävälleni eilen soitin ja kerroin, kovasti helpotti sekin puhelu, mutta ei hän voi tulla mun kanssani sohvalle joka ilta itkemään. Mä kaipaan juuri nyt fyysistä läsnäoloa, että joku ihan oikeasti tulisi ja sanoisi että mää oon ihan jees. *pää kieppuu, vaan eipä näy ketään*