sanoi meidän äidin olkapää eilen murtuessaan. Sen jälkeen menikin kolme tuntia aluesairaalan terveyskeskuksessa (ja hallelujaa pojat olivat niin kiltisti koko ajan että oli siinä ihmisillä ihmettelemistä) ja myöhemmin yhdeksän tuntia taysin ensiavussa. Odotellessa.

Odottelu jatkuu vieläkin, mutta eiköhän se siitä. Iltapäivällä lähdetään koko porukalla katsomaan, jos vain kaikki tähdet ovat puolellamme. Murphyn lakiin kuuluen esikko soitti koulusta ja kertoi niksauttaneensa jalkansa, eikä pysty kävelemään...

Eli minä ulkoilutin vähän joka välissä omat ja mummun elukat ja ruokin lapset ja itsenikin. Ja kävin parturissa kun aika kerran oli varattu. Silläaikaa mies juoksi työpaikalla penskojen perässä :) Hiukan oli paperit seonneet, mutta muuten mennyt jopa hyvin. Olen ihan väsynyt - inhoan autolla ajamista pimeällä, sateella ja oudoissa maisemissa. Eilen riitti kaikkia niitä. Ei meinannut uni tulla vaikka oli puoliyö kun pääsin kotisänkyyn.Kaikki pyöri mielessä.Kuten toipilasaika. Ei mummu millään pärjää yksin kotona kipsin kanssa, tänne sen täytyy tulla.

Miehen piti tänään lähteä työkaverin kanssa illanviettoon - ei ole vuosiin ollut. Meinasi jo perua, mutta sanoin että minä aion ainakin nukkua heti kun piltit kuukahtaa, joten anti mennä vaan jos huvittaa. Kunhan vaan saan kaikki koirat, kissat ja hevoset hoidettua, lapset saunotettua ja huushollin imuroitua. On aivan kamalan näköistä, kun eilen oli tarkoitus raivata tätä likaluolaa.

Kohta täytyy hakea ottokoirapoika meille leikkimään, ettei ihan mökity yksin siellä. Saas nähdä mikä ralli täällä alkaa kun koirat jahtaa toisiaan! Ulkonakaan ei voi antaa niiden kamalasti juosta kun en halua joutua kolmea koiraa pesemään tässä kaiken muun ohella...

Kahvi tuoksuu nenään, on oikein konditorian pikkuleipiäkin, kun poikia hakiessani vein töihin kastettavaa siellä olleille vieraille (jotka kuulemma suuresti kehuivat siellä vilpertäneitä poikia...)