Tuo oli mun lapsuuden lempijoululaulu. Muistan kun isosiskoni kaverinsa kanssa esitti jotakin tonttuhössötystä tuon tahtiin ja minä en ollut varmaan kovinkaan montaa vuotta. Jännä, että nykyään tuota ei edes lauleta niin paljoa - tunnetaanko sitä edes enää? Minä soitan ja laulatan lapsia sen tahtiin kyllä joka vuosi.

Meillä oli täällä taas sinivuorten yö ja varsinkin UURAS työ, kun neiti Bomberiina on ihan alkanut yökukkeloijaksi. Ja tiedän tiedän, että olen tehnyt megavirheitä koulutuksessa, mutta joskus se vaan on pakko niitäkin tehdä. Pentuhan aloittti vinkunat aamuvarhaisella taannoin ja nyt se aika on vaan entistä aiempi, vai pitäisikö alkaa jo sanomaan että todella myöhäinen, edellisestä illasta mitattuna. Tänään oli kello vaille neljän aamuyösti, kun en enää kestänyt alituista pelkoa siitä mahdollisuudesta, että Ilari herää. Jos Ilari herää, niins e tarkoittaa että KUKAAN ei nuku enää sen jälkeen koskaanikinä. Joten sitä vältämme viimeiseen asti ja kaikkemme teemme, että hiljaisuus talossa olisi sitä tasoa että nukkuvat nukkuvat edelleen. (tulipas hauska sanapari tohohn lauseeseen...). Mä tiedän ettei sitä kitisevää koiraa saa mennä katsomaan, koska sehän heti oppii että kitinällä äiti tuli paikalle, mutta palaa edelliseen virkkeeseen, niin syy tekoselleni löytyy sieltä.

 [Tähän väliin kertomus tosielämän koirakoulutuksesta Viun kanssa: Viu haukkui aina, siis a-i-n-a, toko-koulutuksen ensimmäiset 15 minuuttia kaikkia paikalla olevia koiria ja taukoamatta,- jos sai jonkun innostumaan mukaan haukuntaan, niin saattoi mennä parikymmentäkin minuuttia. Ohjaaja tietäväisenä mua ohjeisti, että älä ole huomaavinasikaan sitä haukkumista. Sillä se lopettaa. No kyllähän se mulle passas,tuttu ääni tuo vouskinta mulle oli ja mä osasin lukea huulilta mitä ohjaaja siellä kauempana koulutteli meitä. Mutta. Ei kulunut varmaan viittä minuuttia kauempaa kun ohjaaja itse, vilkuiltuaan noin tuhannen kärsivää kertaa meihin päin, lopulta huusi että TEE NYT SILLE JOTAIN KUN EIHÄN TÄÄLLÄ KUKAAN KUULE MITÄÄN. Joten niin ne hienot ohjeet pätee kun pätee, tai sitten ei.]

No jokatapauksessa mä kävin ärhentelemässä pennulle aamuyösti ja eka kerta ei auttanut, toinen kerta vasta. Näiden välillä oli jotain puolentuntia ja sen kaiken kokonaisajankin mä tietysti valvoin.  Nyt on sinisten silmänalusten aamu sitten vuorossa *eh hehe*. Koiruus oli aamulla mulle kielinkielin ja mä jotenkin tunsin ettei se parka tajunnut miksi sitä mamma oli komentanut. Murheellista jos tää luottamussuhde nyt kärsii. Ei varmään yhdestä yöstä mutta entä jos näitä seuraa joka yö? No siihen täytyy keksiä jotain muuta, en vaan vielä tiedä mitä. (ja aamuyön tunteina en taatusti keksi yhtään sen enempää).

Torstaina on palaveri esikon asioista, mua jännittää mitä siellä sanoisin, kun asiat tuntuu menneen taas huonompaan suuntaan. Kun saisikin rakastamalla kaiken muuttumaan hyväksi!! Kaikki odottavat siellä minun (meidän) ratkaisuani/mme, mutta kun en omista kaiken maailman viisautta ja tällä hetkellä olen ihan hukassa oikean linjan suhteen. Niin ovat kaikki muutkin. Tää stressaa niin paljon taas, että meinaa joulumieli kipittää takaovesta käpälämäkeen. Toisaalta reaktiolle tulee aina vastareaktio ja se on saanut minut entistä enemmän miettimään tuoksuja ja makuja ja pieniä iloisia asioita, rakkaudentekosia. Eilenkin lapset askartelivat niin ihania joulukoristeita vanhoista Ansun säästämistä joulupapereista! Laitettiin villalangalla ne roikkumaan lasten kuuseen ja lapset olivat niin ylpeitä itsestään, kun sellaista kaunista saivat aikaiseksi ihan itse. Ei sen tarvitse tosiaan olla kaupallista kimallusta aina joka lasten silmät saa loistamaan. Äidin silmät olivatkin liikutuksen kyyneleitä täynnä. Ajattelin tietysti onnellisia lapsiani suurella rakkaudella ja kaipasin yhtä joukkoon, vähintään yhtä suurella rakkaudella. Tälläistä tää nyt on.

Nyt päivän puuhiin, kahvi taitaa poltella mahassa, mutta pakko sitä oli juoda että lurppasilmät edes hiukan aukesivat.