Oli viimeinen perhekerho tältä kaudelta. Jotenkin ihan hirveän haikeeta (kaikkihan mulle nykyään on yhtä haikeeta) katsella mun Asseria siellä. 6 vuotta ollaan yhdessä taivallettu kerhotietä ja nyt se loppui. Syksyllä alkaa (esi)koulutie, jolle ei sitten ihan heti loppua näykään.

Mä olen edelleen ihan hirveän herkillä koko ajan kaikesta tästä muutoksesta elämässä, vaikka ne muutokset on tietysti hyviäkin, niin niiden luomaa turvaa kaipaa. Sitä tuttuutta, lapsuutta.

Eilen sitten tirsutin itkua miehellekin, eikä se tällä kertaa jaksanut koko iltaa mua ymmärtää taas tästä samasta aiheesta. Käytti jopa, röyhkimys, sellaisia tokaisuja, kuten "piristys nyt" ja "sano mitä sä haluat että mäkin ymmärrän". Miten sitä voi piristyä kun on kriisi just parhaimmillan menossa!! Ei kai sitä kukaan kesken kriisin piristy?! Ja en kai mä voi sanoa mitä haluan kun en tiedä itsekään, enkä sitäpaitsi edes välttämättä halua mitään, kunhan vaan murehdin!! Saa kai sitä ihminen murehtia!?!

Joo, nukuin tosi huonosti, puolimurheellisena. Kahvia on tullut juotua nyt sitten ihan liikaa ja sekin harmittaa (lienee kuitenkin listan viimeisenä mun murheistani). Väsyttää ja paleltaa, ulkonakin on vissiin jostain tuntureilta asti tullutta tuulta, kun on niin kylmää.

Tänään vielä lasten kuskailua, esikoisen kanssa kaupungissa käyntiä (en kyllä just muista nyt mitä sieltä edes haetaan) ja sitten toivon mukaan nukkumista. Hah! Noin sata koneellista pyykkiä pesemättä ja saman verran viikkaamatta kaappeihin. Ulkohommat on ihan levällään. Nyt nukahti pikkupojat (toinen nukahti jo kotimatkalla ja kannoin sänkyynsä, toinenkin nukahti tähän sohvalle mun kainaloon), mäpä ilahdutan Asseria ja pelaan sen kanssa Muuttuvaa labyrinttia. Sitten vois miettiä jotain ruokaa.