Kylmä, todella kylmä tuuliviima, asteita huimat yksi. Mies purki vihdosta viimein trampoliinin pois, vielä pitäisi muutamia talvivalmistautumisia tehdä, kuten lukita rantaterassi rantaan kiinni, ettei jäidenlähtö kevättalvella vie sitä mennessään.

Kävin mummua, äitiäni siis, moikkaamassa aamusti , kun vein postin laatikostaan. Kunto on hällä sen verran huono ettei jaksa kävellä edes postinhakureissua. Ja kyseessä on siis teräsmummo, joka pyöräili vielä kesällä kolmekymmentä kilometriä huvikseen. Nyt häntä syödään sisältäpäin, elinvoimaa viedään väkisin pois! Tuntuipa pahalta kirjoittaa tuo, mutta tottahan se on. Hänen itsensä käyttämiä sanoja, sitäpaitsi. Kyllä tämä järkyttävää on muutenkin, vaikka eihän täällä kukaan kai nuorene. Mutta silti, jotenkin sitä luulee, että tälläiset asiat tulisi pikkuhiljaa, eikä kertarytinällä. Eipä ne paljoa kysele, ei lupaa eikä tapaa tulla.

Minä en ole itse luultavasti päässyt asian ytimeen itseni kanssa, koska ensisijaisesti ajattelen hänen itsensä kokemaan järkytystä - sitä ei voi käsittää, ei millään, ei vaikka vieressä seisoo ja järkyttyy mukana. Ei voi sanoa "kyllä se siitä". Toiseksi ajattelen lapsieni murhetta ja huolta mummusta. Omaa murhetta en jotenkin edes ehdi työstää, ajattelen että nyt täytyy pitää muu maailma pystyssä ensin.

Oliver kävi laittamassa omenaisella peukalollaan tahmaisen jäljen näytölle. Kikattaen tepsutti menemään, kun sille leikilläni murahdin.

Tuntuu että katselen tätä elämää itseni vierestä. En nyt saa oikein otetta.