Eilen olikin  niin kova tuuli että näin itseni kulkemassa jossain myrskyuutiskuvassa telkkarissa, tuulitakki huppua myöten tiukasti päälle kiedottuna, kunnon etukenossa ja naama irveessä. Ihan järkkyä. Jopa hevoset laitettiin yöksi sisälle kun eivät tuntuneet löytävän mistään sopivaa suojaa. Nyt on taas tyyntä ja kaunista, mitä nyt piha ihan järkyn näköinen. Muovituolit ja lelut ovat lennelleet sinne tänne, oksia ja risuja retkottaa mun SIIVOTUILLA nurmikoillani ja kaikki on muutenkin ihan rytöstä. Tarvii siis kääriä hihat ja mennä siivoamaan. Kohta.

Taisin eilen jossain sivulauseessa mainita, että meillä tapahtuu yleensä aina jotain. No, jutustelinpa siinä puhelimessa ihmisen kanssa josta en ollut aikoihin mitään kuullut - ja siinä samalla karasin Ilari-pojan perässä korjaamassa jälkiään. Pari kerran puraistua omenaa löytyi, muutama kiireesti katkaistu kynä, kaakaojauhetta jota oli yritetty vissiin salakuljettaa miehekkäästi kourassa (kämmenenjäljistä päätellen) ja omaan saappaaseensa kaadetut koiran vedet. Näistä selvittiin ja yritin vähän siistiä kaoottista keittiötä muutenkin kun tää tuttava oli tulossa kahville. Juuri siinä sisäänastumishetkellä huomasin poitsun kököttävän keittiön pöydän alla ja kurkkasin sinne. En osaa sanoin kuvailla mitä mielessäni kävi, kun näin pojan yltäpäältä jossain ruskeassa. Ajattelin että onko se sitä ihteensä. Sitä oli naamassa, käsissä, jaloissa, lattiassa, hiuksissa ja tarkemmin tarkasteltuna vielä pöydän pohjassakin. Poikaa nauratti ja kahvivieras katseli hämillään ovelta. Minä yritin köhien kysellä "mitä tää on" ja poika otti takapuolensa alta lyttyyn istutun luumuhillopurkin.

Mitähän tänään tapahtuukaan? Ainakin tuo samainen poika kulki justiinsa ohitseni paljasta PIIRRELTYÄ mahaansa esitellen, mutta se on vielä ihan kesyä.Lähes normaalia! Piirsi sentäs vielä omaan mahaansa, eikä nukkuvan sisaruksen, niinkuin eräskin meidän jälkeläisistä...