Yläkerrassa on vanha kunnon muovikuusi jälleen pystyyn pykättynä, en muista mistälie perinne lähtenyt, mutta ekana päivänä joulukuuta se on aina kasattu ja isketty seisomaan yläaulaan ja lapset laittavat siihen kaikenlaista koristusta ihan oman mielensä mukaan. Osa koristeista tulee joulusukista jotka ovat joulukalenterinomaisesti äidin täytettävissä - ja osan tekevät itse. Nyt saatiin monen vuoden jälkeen valotkin kuuseen, oikein värilliset! Kyl nyt ollaan porvareita *hee hee*. The Oikea kuusihan tulee tietysti jouluna olohuoneeseen, mutta yhtä "oikea" tämä tuntuu olevan lapsille.

Eilen Asserilta lähti eka hammas (KYLLÄ SITÄ JO OLI ODOTETTUKIN) ja mummu sai jonkin sydämen rytmihäiriön. Joo, tää ei ole ollenkaan vähäpätöisin asia vaikka en sitä ensimmäiseksi kirjoittanutkaan, mutta se on niin absurdia etten tiedä mistä päästä siitä ottaisin kiinni. Mummu oli siis kotiinpäin pääsemässä (tänään olisi ollut kotiutus) kun yhtäkkiä (vielä osastolla) sydän löi miljoonaa, itseasiassa pulssi oli kaksisataa ja sitten matka veikin käytävää pitkin sänky täristen rytmin siirtoon sairaalan puolelle. Aatelkaa, on sellaisia lääkkeitä joilla sydän pysäytetään ja sitten laitetaan uusi rytmi päälle. Tosta noin vaan. Kummallista ja perin tieteellistä, mutta erittäin toimivaa, koska rytmitetty itse vaan naureskeli että onneksi osastolla jättivät hälle ruokaa jemmaan, olikin jo näläkä. Ja minä yritin lapsipallerot käsipuolissa tehdä ruokaostoksia kun hoitaja soittaa ensin tapahtuneesta ja kun pääsen kaupasta autoon, niin soittaa mummu itse. Että heipparallaa, emmää pääsekään kotiin kun oli vähän jumputusta.

Mä en tiedä miten mä tän käsittelisin taas, siellä kauppareissun aikana mielessäni kävi tuhat asiaa kaikesta mahdollisesta sinne ryntäämisestä (hoitaja sanoi ettei kannata rynnätä kun ei pääsisi edes potilaan luo) siihen mitä olin äidille viimeksi sanonut. Varmaan että "no mutta soitellaan taas ja heippa". Niin. Mä olen sataprosenttisen varma ettei asianomainen itse ole ihan tiedostanut kuinka vakava tilanne oli, mä taas en voi ymmmärtää kuinka vakava tilanne tulee kuin taivaalta ja sitten menee yhtävauhtia normitilaksi. Mun ei pysy mieleni perässä.

Mä laitan tän olotilan sinne samaan pussukkaan minne muutkin vaikeat asiankäänteet ja pussukan reppuun, kuljetan mukana ja otan esiin kun on siihen sopiva aika - tai kun alkavat itse pursuilla sieltä silmille.

Nyt ei kahvikaan maistu millekään, onneksi olen menossa pitkästä aikaa ystävän luo aamupäiväkyläilemään, joten sielunhoitoa on luvassa - ja kahvia!

Koira-asiaa senverran, että Bomber herätti edellisaamuna klo 6.30 ja tänä aamuna klo 6.00. Toivottavasti tää ei jatku samalla välityksellä, tai me ei nukuta kohta ollenkaan.