Meillä on kovin hiljaista, talo nukkuu. Kissakin kuului hiljenevän, piti aika mekkalaa hetkenaikaa yläkerrassa. Alkaako moinen mollikollikas vasta tässä 4-vuotiaana yöeläjäksi? Ei nyt enää kannata! Kissamaisin aatoksin meni päiväkin osaltaan, kuulin niin hyvästä tapauksesta että pakkohan siihen oli hetkeksi ihan pysähtyäkin. Kissa nimeltä Topias on nimittäin raskaana (nimi kertoo varmaan jotain kotoväen yllättyneisyydestä tästä tilanteesta) ja he jopa tietävät kuka on isä, vaikka ihan maatiaisista maalaiskulkijoista onkin kyse. Isä on Neiti...

Sain tänään mukavaa pontta kinttuihinikin, kun ystävä pirautti ja houkutteli lenkille kanssaan. Tunti meni nopsaan, käveltiin sellaista vauhtia ettei juttelusta tullut kunnolla mitään! Sitten olikin aika kiiruhtaa lasten kanssa srk-talolle, jossa esiintyi Jone & Kroko! Oliver oppi siellä taputtamaan!!! Oli sitten maailman suloisin nössykkä, kun itsekin ihastuneena mutta silti vähän vakavanakin taputti pieniä pojansormiaan yhteen... Oi kun mä taas nautin lasten kanssa olosta. Olisin seurannut pidempäänkin sitä heittäytymistä ja intoa millä esityksen ottivat vastaan!

Maailma jotenkin pienenee kun vanhenee. Kun käy jokapaikassa, tai edes jokatoisessa niin on jo nähnyt melkein ne toisetkin. Kun kriisit raapii pohkeita ja ahdistus värisee sisällä. Sitä miettii kummallisia asioita. Kuten veden juomista. Miltä se tuntuu suussa, maistuuko se, minkä äänen päästää kun sujahtaa kurkusta alas. Arkipäiväistä. Jokapäiväistä. Huomaamatonta. Silti jossainpäin maailmaa joillekin se on ihan jotain muuta kuin arkipäivän asia. Lasten unicef-kävely koulullaan tuotti muuten (en nyt muista tarkkaan) useita tuhansia euroja, SE ON VALTAVAN HIENO ASIA! Tyttäret totesivat että sillä jo pelastaa vaikka isommankin kylän. Sen ihmiset, heidän elämänsä, nykyisyytensä ja tulevaisuuden. Se on aika paljon se.