Pelto on kummallisen näköinen, lunta ei ole tarpeeksi peittyäkseen, mutta ei ole paljaskaan. Suttaisen näköinen. Surullinen pelto. Taivas on kaunis, pakkasen pinkeyttämät pilvet siukuvat kirkuvan keltaisina ja hiukan punertavinakin. Hienoa, kaiken sen tumman suhmuran jälkeen mitä on riittänyt viime aikoina.

Kuopus ei oikein tykännyt olla tuppereilla eilen. Meidän lunkipoika! Suoraan sanoen jätkä huusi koko kaksi tuntia kun siellä olin. Ja roikkui hiuksissani ja naamassani eikä varsinkaan ollut missään muualla kuin naamatusten sylissäni. Koita nyt siinä sitten kuunnella kippoesittelyä tahi muuta jutustelua. Ei varmaan ollut kauhean kodikasta muillakaan sen mekkalan takia, voi kökkö meidän kanssamme. Kotona oli nukuttu komiasti päiväunia meistä myöten ja virkistynyt porukka kyseli multa reippaana että oliko rentouttavaa olla kyläilemässä. Ja mää suorastaan syöksyin kotiovesta nääkähtäneenä sisään, tukka hapsottaen (se osa siitä mikä ei ollut kuopuksen nyrkeissä), villatakki höyryten ja kahvit housunpolvilla.

Illasta tuli kuitenkin riemujuhla! Esikko saapui kouluratsastuskisoista ensimmäisen palkinnon kera kotiin!! Pistettiin plikka saunaan, katettiin pöytä notkumaan makeista herkuista ja vietettiin riehakas ilta. Jännä juttu tuossa menestyksessään oli, että meni hevosella jolla kukaan muu ei ollut halunnut mennä ollenkaan. Ja niin vaan meni komiasti! Oli toisella hevosella neljäs, eri luokassa kylläkin ja sekin oli hyvä. Olen oikein ylpeä hänestä, minkälaisen työn ja itsekurin kautta on tähän päässyt. On ollut arka, hermoileva, ujo, jännittäjä (kilpailutilanteissa) ja nyt niin rento ja lunki eikä mitkään haasteet ainakaan pelota! Kyllä harrastus voi antaa ihmiselle paljon!