Minusta on tullut kamalan kriittinen itseäni kohtaan. Olen ollut aina aika uskalias, mikä on sinänsä hieman outoa kun olen kuitenkin tavallista arempi ihminen. Nyt mietin ihan hirveästi kirjoittamista, siis muuta kuin tätä *no sen huomaa ettei tätä ole pahemmin mietitty, hohhohhoh...* Jokin aika sitten huomasin, että halu kirjoittaa oli muuttunut kirjoittamisen pakoksi : en voinut olla kirjoittamatta, tai suuren suuri kirjallinen pullistuma poksahtaisi peittäen puolen valtakuntaa alleen.

Siis kirjoitan. Mutta mitä? Siinä iskee se valtava kritiiikki. Jokainen sana, lause, asia, kappale, tuntuu olevan liikaa, väärin, liian vähän. Niinpä olen tuijotellut viikonlopun yli vilkkuvaa kursoria. Ja kirjoittanut runoja. Ajattelin, että päästän sillä enimpiä höyryjä pihalle. Niitä tuli varmaan kymmenen. En ole uskaltanut sen jälkeen niitä edes katsoa. Siellä ovat. Runoni.

Koska kuvansiirto pelaa uusilla vehkeillä, tässä nuorimmainen :

Nelosen kokkityttö Nigella on aika ärtsä. Kokkauksensa eivät minua kiinnosta, mutta tässä näpytellessäni koin ahaa-elämyksen : hänen englantinsa on aika selkeää ja sitä on itseasiassa mukava kuunnella. Ääntää ruoka-aineiden nimetkin hyvin selkeästi, ehkä joku jopa jää mieleenkin! Kaikessa on siis puolensa... Jamie Oliver on ruuanLAITON suhteen yksi suosikeistani, mutta engallninkielenopettajaksi ei hänestä ole, tosin nyt ei tarvitsekaan kun Nigella hoitaa sen puolen.

Kävin eilen kaupassa hyvin oudossa mielentilassa, syy on 9-vuotiaan Ansun. Hän oli siis mukana ja hauskuutti mua jutuillaan koko matkan, joten ostin varsin kummallisia ostoksia. Sellaisia pippurilihoja joita en ole ikunaan ostanut ennen ja arveluttavilta avaruuspiikkipalloilta näyttäviä hedelmiäkin oli kassissa. Parillekin engelsmannikokille olisi paikka auki.