...keskivartaloani. Alkaa siis näkyä muillekin jo talvitakin läpikin. Siis muultakin kuin läskiltä. Mutta vielä ei ole kukaan puolituttukaan kysynyt suoraan, eikä väärään...

Lupailin tuossa yhdessä kommenissani kertoilla hevosistamme, joten voisin aloittaa vaikka siitä miten hevosihmisiksi ajauduimme. Aivan päättömällä tavalla, tietenkin. Minähän olen aina tykännyt hevosista, pienenä rapsuttelin naapurin ja naapurinaapurin pokuja aidan takaa ja hitsi vie ratsastelin ilman mitään taitoja kaverin suomenhevosravurillakin, jota ei pahemmin oltu edes ratsastettu! Silloin sitä oli olevinaan kuolematon... Mies oli lapsuuden traumaattisen kokemuksen jälkeen katsellut hevosia vain kuvista, kunnes eräänä kesäpäivänä kävimme keskustelun: (olin juuri kuullut että ystäväni varsa oli kuollut synnytyksen jälkeen) "Mä haluaisin varsan", "No, mennään hakemaan jostain".

Eli vakaasti harkiten ja kaikki asiat selville ottaen teimme tämänkin rahat ja elämän vievän päätöksen :) Seuraavaksi tilasimme Hevosurheilu-lehden (tuon ravimaailman hesarin tai aamulehden tai minkä vaan elintärkeän aviisin) ja haastattelimme kaikki hevostutut pyörryksiin asti. Soittelimme uunoina kasvattajille ja saimme todellakin jokapaikasta hyvin asiallista ja ystävällistä palvelua, eipä ollut väliä vaikkemme mistään mitään tienneetkään, neuvoja sateli. Lopulta päädyimme pohjanmaalle katsomaan nättiä tyttöä, suloista pikkuneitiä Slybowl Hanoverista. Samalla näimme itse Slybowlinkin ja onkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun olen seissyt siitosoriin karsinassa syöttämässä porkkanaa ihan pokkana... Varsa tuli syksyllä vieroituksen jälkeen meitä lähemmäksi tuttujen talliin ja siitä se opintie lähti. Joka päivä kävimme pallukoimassa Mulperinkukkaamme, lopulta olimme mukana ajolle opetuksessa ja pikkuhiljaa jopa radalla, harjoitusraveissa ja lopulta niissä oikeissakin. Siinä vaiheessa olimme kärsimättöminä ihmisinä jo ostaneet muutaman starttihevosenkin siihen mukaan ja päässeet nauttimaan ravielämän ihanuuksista ja siitä toisestakin puolesta... *hehheh* Jossain välissä haimme pullahevosen meille harjoittelukappaleeksi -  hain pientä laiskaa suomenhevosta ja tulin kotiin jättikokoisen lv-tamman kanssa. Tietenkin :) Ja sillä harjoittelimme miehen kanssa ajoa hiljaisilla metsäteillä ja muutenkin hevosen kanssa olemista omin nokkinemme, tämä tamma kun on maailman paras siihen tarkoitukseen. Kärsivällinen, kiltti ja toimiva. Pikkuhiljaa rakensimme uuden talon, tallinkin ja hevosia alkoi tippua kotiin maailmalta! Esikoinen on hurahtanut enemmän ratsastukseen ja nyt onkin ratsun etsintä käynnissä, taso kun pitäisi jo olla jonkinmoinen ja huh, kun ei ole kokemusta niistä yhtään... No, se on toinen asia jo sitten tyystin :)

Huippuhetkiä hevosten kans on ollut muutamia, monenlaisia, riippuen miten asiaa katsoo! Joskus pitkien rupukeikkojen jälkeen pinnistelty viidessija on melkein voitto, joskus taas voitto itsessään. Parasta antia tuloksellisesti on ollut tammalähdössä La Poemen (jos tämä kellekään mitään sanoo) kukistaminen ja alle kympin juostut viimeiset viisisataa metriä, useampaan otteeseen. Niinä hetkinä olin hevosestani ylpeä kuin äiti lapsestaan! Myös kova taistelijaruunamme (joka käy kuin diesel, hitaasti lähtee liikkeelle, mutta sitten nakuttaa sitä vauhtia vaikka maailman tappiin) sai koko Riihimäen raviradan hihkumaan, kun juoksi kolmatta rataa kaksi kierrosta ja tuli tasapäin maaliin voittajan kanssa, taistellen kyllä joka metrin, lähdössä kun jäi auttamattomasti muiden jälkeen. Kuuluttajakin huusi "huh" kun sitä ennen pidätti henkeä että miten käy! Muistorikkaina on myös mielessä helteiset reissut St.Micheliin (Mikkeliin) jossa ei niin menestystä tullut vaikka vauhti olikin hurjaa, mutta saatiinpa katsella huippuhevosien ympärillä pyörivää härdelliä ranskalaisten kuskiensa kera ja erehtyipä joku ottamaan meistäkin fanikuvia! Vuonna 2004 muuten Suomen Classico Merett vei voiton siellä ja minä huusin ranskalaisten joukossa talliportilla ainoana tietenkin henkeni edestä "HYVÄ SUOMIIIII"...

Nyt on hevosten tilanne sellainen, että aikoinaan kylkiäiskaupassa mukana tullut nuori polle on vähän niinkuin ratsuopetuksessa, vanhimmat tammat on astutettu (tulos: yksi kantava, blääh...) ja muita hoideltu ties minkä takia. Koko perhe on mukana heppatouhuissa, jokaisella on nimikkopollensa ja niitä harjaillaan ja hellitään. Hiitillä käydään tampereella tai joskus kesällä kokemäellä, raveja kierretään missä vaan :) Lapsethan meillä tuntevat radat leikkipaikkojen perusteella (liukumäkipaikka, keinupaikka, jne). Joskus lapset myös kommentoivat "miks meidän hevonen aina voittaa" (joo, tosiaan,aina, kamala riesa jo...)  tai jopa kuskin taitoja on opeteltu katsomaan sillä silmällä "opettelis ajamaan kun kerrankin sai noin hyvän hevosen" (eli meidän) *hirnuu*. Siinä on hyvä äiteen pitää pokkaa ja kohautella harteitaan että lapset, lapset...

Semmosta eläimellistä menoa. Nyt menen laittamaan pasteijat uuniin, tulee vieraita kohtpuoliin ja sitten laitan tuon mastiffin pihalle vouhkottamaan.

Sellaista meidän hevostouhumme