Upeeta ja mahtavaa. On taas ollut. Kaikenlaista hökön kökköä sattunut tielle ja tien poskeen, mutta jotensakin niistä on selvitty etiäpäin (saas nähä mikä kaaos hinautuu perässä, jos mää en vaan vielä huomaa sitä...). Kun vihdoin luulin, taas ja lopulta, että kaikki ovat sairastelunsa sairastelleet tältä kohta kuukauden mittaiselta erältä, niin johan taas ykättiin. Eikä edes asuta Nokialla, missä sitä on kai vähän laajemmin "liikkeellä". Suunnitelmat menee silloin aina uusiksi, ja kun ne oli menneet jo muutaman viikon varakierroksilla, niin alkoi oleen nekin melko vähissä. Mulla oli kuumetta ja silti satatuhatta hommaa tehtävänä koulun tapahtumaan sunnuntaiksi; osa lapsista kipeinä, osa terveinä ja harrastukset vaativat kuljetuksia, miehellä elikkofarmitöitä... meinasi siis loppua tunnit ja autot ja kuskaajat kesken. Mulla oli tiukka aikataulu sunnuntaille, kuinka menen aamulla aikaisin koululle höösäämään, käyn sitten kotona suihkussa ja syömässä ja sitten puhtia täynnä aloittamaan karkelot. PAH ja HAH !!! Sallikaa mun nauraa ja LUJAA!!!!  Sieltä, täältä ja tuolta alkoi tulla soittoja toimitsijoiden peruutuksista ja myöhästymisistä ("siis ei kai se nyt haittaa jos mää nyt en tuukaan" ja "mää tuun tunnin myöhässä niin että voisiksää tehdä siinä samalla munkin hommani alkuun" jne jne) ja lopulta siinä TOTTAKAI kävi niin että hoidin hommia aamusta alkaen tukka putkella, mies toi mulle välillä vauvaa imetykselle mihin kerettiinkin tapaamaan ja välillä vein esikkoa ratsastuskilpailuihinkin. Homma oli senverran oortninkissa että kaikki oli kuin olikin valmista tapahtuman alkaessa (mitä nyt muutama ei-ilmoittanut apulainen odotutti itseään hieman...) MUTTA olin NIIN ällöttävällä ja likaisella rasvaliimaletillä etten ole ikinä ollut. Kuumeisena kieputut hikiset yöt ja tallinhajut ja kaikki muut ähellykset ja puhellukset - voi pojat mutta se tukka oli kauhea.  Ystäväni yritti mua tsempata että " ei se kyllä yhtään näytä likaiselta" mutta kun sille nyt ei mitään voinut että näytti se. Ja naama harmaalta. Ja nälkäkin oli, mutta se oli pienin ongelmista.

Koulullamme nostettiin meinaan uudella koulun omalla logolla varustettu viiri salkoon ja rehtorin kanssa sitten siinä (käskettynä) könötettiin ja pidettiin puheita lipputangon vieressä. Räps räps kävi kamerat ja ajattelin että voi kamala jos satuin kuvaan ihan oikeasti deegumummon näköisenä. Pelästyttää vielä lapset. Ajattelin kuitenkin että kun satoi vettä niin ehkä ne kuvat eivät näytä kaikkia mun yksityiskohtiani siinä harmaudessa. MUTTA EI TÄSSÄ KAIKKI!! Kun sitten nääkähtäneenä ryystin kännyt täristen kahvikupillista puolihaalea mutta ah-niin-herkullinen käristemakkara huulessa kafeteeriamme pöydässä, sattuipa siihen paikalle reportteri pirteänä ja alkoi haastatella innokkaana meikäläistä. Kainalossani kuikutellut vauveli sitten hurmasi hänet ja tähtäili kamerallaan innokkasti pienokaistani. TÄNÄÄN se kaameus sitten iski, kun katsahdin paikallislehteä. Kuvassa oli kuin olikin ihana sulovauvani , mutta myös minä isona, kamalana , tukka liimapötköinä tököttäen, kalvakka räähkäilme kasvoillani (en todellakaan tiennyt tulevani kuvatuksi). Otsikko sentäs pelasti: Kaamosjuhlassa Oliver hurmasi ja koulu sai viirin.

(en tiedä pitäisikö sen lohduttaa että tuttavat eivät tunnistaneet minua siitä puolihullunnäköisestä kuvatuksesta)

Mutta nyt on taudit kuitenkin tältä erää taas ohi ja peuhattiin poikain kanssa lumitöissä koko päivä. Nyt Oliver koisaa ulkona , Ilari sisällä riisipuurotankkauksen jälkeen. Laittelin lyhtyjä puiden oksille ja haistelin lumen hajua. Sekin kuulkaa haisee, ihan lapsuuden talvelta. Kokeilkaas!