Ihan varmasti kirjoitin tänne mutta mitälie nappia olen klikannut kun ei mitään näy! No eipä mennyt kovinkaan hienot hengentuotteet hukkaan, jotain arkista jupinaa vaan.

Aamulla oli ihan kiva olo eilisen migreenin jälkeen, mutta nyt häiritsee taas muutama muu asia (ainahan mua joku, kele).

Taidan olla oikein oivaa materiaalia kirjailijaksi - ilman sitä kirjailijatyötä kylläkin. Olen tässä lueskellut Kari Levolan kirjaa Kirjailijan työmaat, jossa 16 kirjailijaa kertoo uransa synnystä ja kulusta. Moni, varsinkin Tuula-Liina Varis, korostaa että vaikka "pitää" olla supliikki ja sosiaalinen ja puhua itselleen etuja ja oikeuksia mediassa ja kustantajalla, niin pitää myös osata olla itsensä kanssa yksin - koska sitä se työ enimmäkseen on. Ja että tuntuu siltä että jos ei saa olla tarpeeksi yksikseen niin luomistyö häiriintyy ja alkaa elämään ja kirjoittamaan tietylle porukalle,se siis rajoittaa ajatuksia. Mulla on ihan samanlainen olo, yleensä elämäni suhteen. On kivaa että on ihmisiä ja läheisiä ja puolituttuja ja paljon siltä väliltä, mutta jotenkin mun oikea minäni ei tykkää kun joutuu olemaan liian kauan lysyssä. Ihan kuin lehtipinon alimmainen: menee kasaan joka kerta enemmän kun siihen päälle latoo jotain uutta. Siellä se silti on ja pysyy, mutta ilmat on lähtenyt välistä ihan totaalisesti. En pelkää kadottavani itseäni, sitä lysyä-minää, se kyllä pitää (varjelkoon!) itse huolen että tulee huomatuksi. Vaan tenk-a-poona on mistä löytäisin sen ajan itsekseni kanssa olemiselle! Tottahan se otetaan siltä sosiaaliselta puolelta pois. Mikä taas vaikuttaa niihin sosiaalisiin suhteisiin - kaikki kun eivät ole  lysyjä sanomalehtiluonteita. Kaikki ei edes ymmärrä vaikka ihan suoraan sanon, että mulla on kaikenlaista tässä nyt niin paljon etten kerkiä mitään ylimääräistä. Piste. Kummallinen olen, kun en edes kahvia kerkiä juoda! Niin olen. Mutta kun minun minäni tarvitsee nyt laatuaikaa! Pitää päivittää ajatukset ja mielipiteet ja kannanottoni ja ottamattomuuteni ja elämän kulku ja meno - kaikki, hiljaa hissutellen, yksinään istuskellen. (Joo, ja minä vuonna jos saan kysyä! Ja missä talossa?!)

Mies tuntee minut ja on onneksi ottanut asiakseen tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi. Kiva, kun tietää, että joku on samalla puolella tässä maailmassa.

Ohhoh, aurinko paistaa juuri huonees ikkunasta sisään kirkkaana ja pistävänä. Mikäs jouluilma se tämmöinen on?! Joki on musta ja maa sen vierellä myös, peltoparka ruskeankarhea ja hevoset pellon toisella puolella harmaankuraisia. Suomen luonnon värikirjo on kovin meitä kuvaava.