Just eilen sitten kuvittelin jotenkin, että joku lomakin alkaisi. Tänään sitten olen menossa töihin käymään ja luultavasti joudun (saan?) koko kesän pakertaa hallinnollisissa tehtävissä, koska sain harteilleni pestin joka hiukan vaatii enemmän kuin pikkunäpertelyä. Tosin mies ystävällisesti mulle väläytti, että eikö se ole kuin lomaa jos hän on kotona (heinäkuussa) ja mä saan keskittyä vaan töihini.... Tavallaan varmaan onkin *vai onko*. [Virallinen tieto asiasta tulee kuitenkin vasta yhtiökokouksen jälkeen.]

Mua ei jännitä yhtään. Naurattaa pikemminkin. Olen niin epäkaupallinen ja epä-bisnes kuin kukaan olla voi. Siellä sitten kekkuloin liiketalouden maailmassa ja nauran itselleni ja tilanteelle. Tarkemmin tarkasteltuna yrityksen yleishallinto ja kuuden lapsen huushollin pyörittäminen ei eroa toisistaan kovinkaan paljoa tekniikaltaan. Muuttuvia tekijöitä on monia ja yleinen hallinta ja kontrolli pitää olla hanskassa, jotta pyörät pyörii.

Joskus istuin autossa, kirkuvien lastenäänien keskellä ja mietin miten ihmeessä olen tähän tilanteeseen päätynyt. Nyt ihmettelen sitä samaa. Olen aina halunnut elämääni tiettyä vakautta aikatauluilla ja tietoisuudella kaikesta tulevasta, sen verran kun nyt voi sitä saada tämmöisessä härdellissä. Että koska tulee rahaa tilille ja minkä verran, koska on vapaa-aikaa ja koska sitäjatätä. Vakautta ja  turvallisuutta, kontrollia huomisesta.Silloin sitä voi aina soveltaakin, kun on raamit selvillä. Nyt olenkin -jälleen kerran ja edelleen ja taas ja aina vaan- tilanteessa jossa työaikani on hyvin epämääräinen, mistään en tiedä etukäteen ja kaikki turvallinen on tipotiessään. Sen nyt ainakin tiedän, että lasten kanssa olen edelleen. Muuta oikeastaan ei tarvitsekaan tietää, eihän?

Tämmöistä se, elämä, on *hymyilee*

Edit 9:34 Unohtui mainita että se murheeni kouluttamattomuudestanikin toteutuu sitten työn ohessa kurssituksella ja etänä. Win- win?