Taas on vierähtänyt aikaa.

 

Istuksin kammarin (jota alakerran yleisluontoista huolto-ja toimenpidehuonetta sänkyineen ynnä muine tykötarpeineen kutsutaan) sängyllä ja katselen yöllisiä vesipisaroita ikkunassa, kimaltavat auringonpaisteessa niin kauniisti.

Onniponni sai virallisen nimen sunnuntaina; hän on Oliver. Juhlat menivät sujuvasti soljuen, ilman stressiä tai krympsyjä, vaikka siinä saikin mamma juosta kahvipannun ja kaiken muun kanssa (vaikka moni muukin juoksi kahvipannun ja kaiken muun kanssa) niin silti oli aikaa istua ja jutellakin, ihastella muiden kanssa vauvaa - siis JUHLIA. Paikalla oli vain tää meidän lähiperhe, kolmekymmentä... (ja kaksi oli vielä poissakin, yksi Malesiassa asti...) Meitä taitaa olla aika paljon? Itse emme pitäneet meitä paljona, pappikin sulautui jo vallan mukavasti joukkoon, senverta monta kertaa meidän näissä juhlissa käyneenä. Eikä kukaan häkeltynyt vaikka viimeistä laulua laulettaessa alkoi piippolan vaari soida lujaa, englanninkielisenä versiona vielä, jonkun pikkujuhlijan löytämästä traktorilelusta...

Flunssa meinaa iskeä, mieheen jo iskikin ja Ilaripilariin. Syksy on siis tullut. Mutta minkälainen! Kaunis ja kirpeä, rakastan näitä kipakoita kirkkaita ilmoja! Syksyn valo kun ei viillä silmiä ja hermoja kuten kevään aurinko, niin ihana kuin sekin on.

Onniponni jokeltaa pinnasängyssä, katselee outoja (?) korkeasaaresta tuodun villieläinmobilen elukoita ja viskoo raajojaan. Ilari pinoaa lehtiä laatikosta lattialle ja takaisin laatikkoon, vahinko vaan että touhu loppuu yleensä siinä laatikoSTA - vaiheessa ja loppu jää mulle *höh*

Eilen kävi rääppiäis-väkeä ja tänään tulee lisää.Illalla pääsen vielä taputtelemaan tulevaa pienokaista äitinsä mahan läpi (lupaan: en oikeasti koske ilman lupaa! itse en kestänyt niitä mahaan käsiksi käyviä tätösiä... joten miksi olisin itse sellainen, jos ei lupaa siis heltiä :) tähän asti on hellinnyt...) Uusi turvakaukalokin odottaa pääsyään nuorenperheen hoiviin.Olinko minä noin hehkeä ja tyyni ensimmäistä odottaessani? Epäilenpä suuresti. Muistan pääällimmäisen ajatukseni koko raskausajalta muiden puhuessa niitä ja näitä juttujaan: ei minua synnytys pelottanut, edes mietityttänyt, millään tavoin, vaan se aika SEN JÄLKEEN. LAPSEN KANSSA. Miten sitä sitten oltaisiin ja miten nimenomaan ei. Huomasi kyllä että en ollut vauvoja pahemmin hoidellut siihen mennessä.

Tänään on Onniponnin lääkärinneuvola JÄLLEEN, viimeksi se peruutettiin viime minuuteilla, kaikkien täällä asuvien tiedossa olevasta syystä (asianosaisena siis lääkäri). Tänään on eri lääkäri joten emmeköhän saa tarkastuksen käytyä.

Ansulla on rivakka tahti viuluopinnoissa, oikein alkaa mietityttään jo. Todella vaikeita pitkiä lauluja tulee ensin läksyksi nuoteista ja heti perään jo ulkoa. Ja kokoajan on useampi laulu kierroksessa, joten soittamisessa menee aikaakin jo vaikka kuinka ja kauan. Per päivä. Taitaa jokaisella harrastuksenohjaajalla olla aina ohjenuorana se , että juuri TÄMÄ on se yksi ja ainoa harrastus joka sinulla pitää oleman. Aikaa ei saa (eikä ehdi) käyttää muuhun. Mutta meillä käytetään. Minun mielestäni kukaan 9-vuotias ei ole ansainnut niin yksitoikkoista kohtaloa että tässä vaiheessa elämää olisi joku yksi lanka jota seurata hamaan lopputappiin asti. Ei ,vaikka olisi kuinka lahjakas. Monipuolisuutta, virkistystä ja ennenkaikeka iloa ja halua joka lähtee lapsesta itsestään. Sitä olen seurannut tähänkin asti ja tulen seuraamaan jatkossakin. Ja tiedän myös kuinka lapseni ovat erilaisia: yksi kestää ja jaksaa joka päivä jotain, toinen ehkä kerran viikossa, jollekin riittää käpyjen heittely vesilätäkköön vallan mainiosti .

Joskus sain haasteen kertoa kymmenen (? oliko se niin?) klassikkoa joita EN ole lukenut; noh, niitä olisi luultavasti melkein kaikki klassikoiksi lueteltavat, mutta tässä muutama vähän erilainen:

*. En ole lukenut Pikku Prinssiä. Olen kyllä kuullut siitä pitkän pätkän luettuna ja *tadaa* aivan nyt aikuisrna, aikuisen lukemana. Kyseessä oli Runon ja Laulun ilta jossa tytöt lauloivat kuorossa ja mennessäni heitä noutamaan, jäin kuuntelemaan mykistyneenä ihanaa kerrontaa joka kaikui kaiuttimista. Ja aion sen hankkia, kunhan ehdin.

*. En ole lukenut Da Vinci- koodia vaikka aloitin ja yritin ja yritin ja lopetin. En vaan kertakaikkiaan. Ehkä aika ei ollut suotuisa sentyyppiselle uppoutumiselle tai sitten ei vaan ollut  makuuni. Tätä en edes lupaa hankkia, tuskinpa haen toistamiseen kirjastostakaan.

*. Raamattu on vielä lukematta, vaikka pätkiä siitä jo mielessä onkin aika tiukkaan. Yleissivistyksen vuoksi olen ajatellut sitäkin kahlata joskus, täällä velloineiden naispappeuskiistojen vuoksi mielenkiintoni on herännyt ainakin niihin kohtiin johon kukin osapuoli väittämissään tuntuu vetoavan.

No nyt kutsuhuuto kuuluu Ilarin taholta, jatkanen kunhan ehdin...