Lapsiluku on kummallinen asia. Perheen koko. Meitähän on aika monta. Mutta kun se ei tunnu paljolta. Joskus tuntui kaksi lasta täyttävän kaikki kädet, ajan, talon, mielen. Joskus kuusikaan ei tunnu monelta, ihmettelen silloin ihan aidosti jos joku kysyy kuinka ehdit yleensä mitään. Miten niin?! Joskus ihmettelen kuinka ihmeessä tästä voi selvitä ilman totaalista häviämistä, haihtumista ilmaan - kun kokoajan vaan tekee ja antaa itsestään että lopulta sitä itse katoaa. Vaan noitapa ajatuksia on hyvin pieninä häivähdyksinä ja hyvin harvoin, menevät sekunnissa ohi.  Yleensä olen ottanut tavaksi nauraa tuollaisen olon kohdatessa. Kun päästää kunnon naurun ilmoille ihan hetkeksikin, niin jos ei tukala tilanne ole kadonnut niin ainakin helpottunut! Tosin kylähullun maine saa pontta alleen, mutta sehän on sitä jo muutenkin aika vahvasti tämän lapsiluvun kanssa. Sekin on kummallista, kuinka ihmisiä kaivelee niin tavattomasti toisten lapsiLUKU. Ei ne lapset itsessään oikein ketään tuntematonta kiinnosta , mutta se määrä se määrä *maiskuttaa tietävästi*... Minä en ymmärrä, miksi? Minkälaisesta perheestä nämä ihmiset itse ovat? Minkälaisen kasvatuksen saaneet? Mitä kuvittelevat saavuttavansa?! Omaan mieleeni ei ole tullut koskaan kysellä keltään lapsientekemisen tai saamisen tahi vaikka hankkimisen perusteita, tulevaisuutta ja historiaa. Kuinka niin monelle silti tulee?! Miksi muuten iso perhe on niin kummallinen? Itse voisin ihmetellä mielessäni miksi ihmeessä EI olisi paljon lapsia. Jos siis jotain ihmettelisin. Työkavereilta kysellään onko meillä vakaumus. Se olisi vielä kai jonkinmoinen selitys asialle. Kun ei ole sitäkään, niin ollaan ihan holtittomia. Harva kommentoija tuolla julkisilla paikoilla meinaan on sitä mieltä, että hienoa kun on suuri perhe. 

Meistä tämä on kuitenkin aivan ihanaa. Siitäkin huolimatta, että tukiverkko koostuu tasan meistä itsestämme ja että elämä on välillä aika väsynyttä, varsinkin kun sairastellaan. Silti meille tämä perhekoko on elämää, ei mikään aikakausi elämästä. Julkisuudessa puhutaan "pikkulapsiajasta" ja "vauva-ajasta"  ja miten en vaikuttavat vaikka parisuhteeseen. Lakkaisivat nyt tekemästä kaikesta niin kovin mutkallista numeroa! Elämäähän se vain on!! Isossa perheessä on vauva-aikaa toistakymmentä vuotta ja sen jatkuminen osoittaa että parisuhdekin on aikansa saanut, hahhahh. Lapset kuuluvat elämään, eivätkä ole mikään vaihe tai projekti.

Eikä siinä mitään, jos joku haluaa olla ilman lapsia. Tai yhden. Minun elämässäni on tälläisiäkin ihmisiä useita! Hienoa että ihmiset tunnistavat oman itsensä ja elävät sen mukaan. Ei tulisi mieleenikään päivitellä heidän ratkaisujaan. Eivätkä he (ÝSTÄVÄNI siis) päivittele minun. He eivät odota että kutsuvat illanistujaisiin sitten kun en enää imetä tai ole raskaan, kun tietävät ettei sitä päivää välttämättä ihan heti koita. Jos minut haluavat mukaan, niin kysyvät pääsenkö tulemaan ja mahdun joukkoon ihan hyvin vaikken ottaisikaan saunakaljaa (anteeksi vain mutta ne alkoholittomat maistuvat metallilta).

Tiedän myös että niin monet haluaisivat lapsia, perhettä, enemmän, mutta eivät saa. Ainakaan kovin helpolla. Se on murheellista ja raskasta, niin epäreilua. Tuttavapiirissäni on myös perheitä, joissa kaikki toivominen on kestänyt yli vuosikymmenen ja silti ei ole sitä lasta. Olemme pystyneet puhumaan jonkin verran näistä asioista, enkä ole ollenkaan ollut ihmeissäni kun meidän vauva käsivarsilla on saanut turhautuneen itkun tulemaan. Ei se paha mieli meihin kohdistu, vaikka sen ehkä laukaiseekin. He eivät myöskään "kiellä" meitä hehkuttamasta iloa vauvasta, koska sitähän se on! Iloa vauvasta! Kaikki tunteet mahtuvat samaan maailmaan, koska samasta asiastahan on kyse. Vain sen eri puolista.

Montako minä haluan? Ja tämä ei tietenkään tarkoita, että montako saan. Koskaanhaan ei tiedä miten elämä menee. Mutta jos puhutaan yleisesti, ajatuksen tasolla. Kolme lasta oli sellainen määrä, että sitten tuntui kokonaiselta. En aiemmin sitä edes tajunnut, koska tunne tuli vasta kolmannen JÄLKEEN. Sellainen täyteläisyyden tunne. kuten huomaatte, se ei silti tarkoittanut että olisimme lopettaneet siihen *virn* Neljäs tuntui uskomattomalta bonukselta. Että vielä kumminkin saimme tämän onnenpaketin käsillemme! Viidennen aika tuli kummallisesti, puun takaa. Uusi koti ja uudet joenvarren tuulet toivat meille toiveen hänestä, rajuna ja väkevänä. Raju ja väkevä on lapsikin joka siitä toiveesta meille tuli! Silloin tuntui vielä selvästi siltä, että yksi puuttuu. Viidennen synnytys vaan oli niin traumaattinen, että pelotti. Epäröin. Kielsin toiveen, etten toivoisin niin kovasti. Nyt kun Onniponni-poikanen on täällä, on mieskin sanonut moneen kertaan, että tuntuu kuin näin kuuluisikin olla. Että siis olisi aina ollut tämä pieninkin, eikä vaan muutaman kuukauden vasta. Vieläkö meille? Välillä mies hassuttelee, puhuu "Venlasta" (tällä ei ole mitään tekemistä sukupuolitoiveiden kanssa). Minä olen jotenkin saanut perheeni pakettiin, nippuun, järjestykseen. Kaikki on nyt mainiosti. En tarkoita että vauva sen jotenkin huonontaisi. Ajatukseni perustuvat jaksamiselle. Raskauteni ovat olleet järkyttävän väsyttäviä määrän lisääntyessä ja selkäkipuni viimeksi lähes lamauttavaa. En halua että muu perhe joutuisi olemaan vajaakäyttöisen äidin kanssa. Varsinkin kun se turhauttaisi minua ja turhautuessani hermostun itseeni ja yritän yli rajojeni. Vauvan ottaisin kädet ojossa vaikka heti! Luulen kuitenkin että perhekokomme on tässä. Mieskin on alkanut puhua "että kyllähän tässä näidenkin kanssa aika tosiaan menee" ja varsinkin tämän talven sairastelut ovat saaneet hänetkin väsymään.

Minulle luopuminen siitä ajatuksesta, ettei enää koskaan, on aika haikeaa.Ei kuitenkaan ylipääsemättömän vaikeaa, josta päättelen sen olevan aika oikea silloin. Käyn sitä läpi hiljaa mielessäni ja välillä ääneen miehen kanssa jutellen päivittäin. Tai no viikottain :) Koitan olla siirtämättä sitä kuopukseen, etten tee hänestä oman kaipuuni ikuista kohdetta. Se ei silti tarkoita ettenkö rakastaisi häntä niin paljon kuin ikinä maailmaan rakkautta mahtuu. Olenkin aina sanonut, että jokaisen lapsen mukana syntyy uusi maailman suurin rakkaus. Se ei siis ole keltään pois ja äitinä ja isänä saamme onnekkaina kantaa mukanamme näin monta maailman suurinta rakkautta. Se on niin suuri asia, että siitä olen kiitollinen ihan joka ikinen päivä.