Hyvää Kalevalanpäivää! Mulla on silmäluomet rullalla ja kurkku karheena, ihan väsymyksestä. En ymmärrä mitä jumpsetta meillä pidettiin pitkin yötä. Lapset väittivät kirkkain silmin, että kaikki nukkuivat tosi sikeästi läpi yön - joku meillä kuitenkin klopmsi ja tumpsi, niin että sain olla puolivireystilassa jatkuvasti *Katselee syyttävästi kissaa ja koiraa. Ja varmuuden vuoksi kalojakin* Kaksi kuppia kahvia, mikä on  nykyään maksimi, on kadonnut kitaani; eikä tunnu missään. No ei se mitään.

[Taisin tuijotella astetta liian ankarasti noita elikoita, koska koira ulkoisti itsensä juuri ovesta pihalle]

Koululaiset lähtivät kaikki liikekannalle tänään. Soittelin eilen yhden ystävän kanssa ja sain kuulla kuinka heillä iski tauti kolmannen kerran jo. Ounou, mutta me emme siis olekaan ainoa tautipesäkeskittymä - en tiedä miksi tuokin tieto nyt muka helpotti, mutta niin se vaan teki. Oikeasti aloin epäillä jonkun alkueläimen asustelevan meillä.

Aiempia postauksia lukaistessani mietin, että tämänkö minä muistan, taudit taudit taudit vaan. Tai nekö haluan muistettavan myöhemminkin. On meillä ollut niitä minipikkuriikkisiä terveempiä hetkiäkin, jolloin onni on tuntunut koko kropassa, eikä sitä hetkeä vaihtaisi ikinä mihinkään. Kun viikonloppuaamuna meidän sängyn valtaa yksi toisensa jälkeen penskoja "kun joku katsoo olkkarissa väärää lastenohjelma-kanavaa" ja lopulta se väärääkin kanavaa katsonut on paikalla, koska eihän kukaan nyt yksin halua olla. Varpaita, polvia, kyynärpäitä, pörröisiä peikkotukkia...  Paljon selostusta ja suukkoja, kaikki täynnä energiaa ja niin erilaisia näkökantoja asioihin. Ihana, oma perhe. Jossain välissä joku on ehtinyt olla pihallakin, muistan kun katsahdin touhujen lomassa keittiön ikkunasta ja suuren pihakuusen alle oli majoittunut kolme hiippalakkia purnukoitten kanssa asustelemaan. Nauru raikasi ja posket punoittivat. Huomasivat minut ikkunassa ja heiluttivat. Tuollaisina hetkinä sitä oikein tuntee iholla asti, kuinka elämä on nyt. *klisee mikä klisee, mutta kun se on*

Joskus sitä havahtuu turhanpäiviäisiin valituksiinsa, joskus taas antaa mennä vaan. Nekin kuuluvat elämään, ainakin silloin tällöin. Minä en ainakaan ala hurskastelemaan otsasuoni tykyttäen, että hyvänä ihmisenä tässä muistan maailman kurjuuden ja elän ylevästi. Pitää olla hyvä myös itselleen ja se vaatii minulla pientä turhanpäiväisyystankin tyhjäämistä silloin tällöin. Sitäpaitsi, siinä on myös kasvatuksellisesti tärkeä pointti. Lapset näkevät ja oppivat elämän puolia - miten joskus ajatellaan ja tunnetaan, eletään ja ollaan. Ei sillä silti kellekään vahinkoa tehdä, eikä siitä ihmisyys kärsi jos tänään valitan ihan valittamisen ilosta. Voin silti olla ihan aidosti huolestunut ilmastonmuutoksesta ja maailman lasten kärsimyksistä.

Taisi muuten unohtua laittaa se ulko-ovi kiinni koiran perässä, varpaissa tuntuu vilpoista. *no tulipahan tuuleteltua*