Monet kirjoittavat blogia, jossa ei valiteta. Valittaminen on tylsää, kuulemma sekä kirjoittajan että lukijan näkövinkkelistä ja siitä pitäisi kilvoitllen päästä eroon. Glooriaa heille jotka niin tekevät. Tai siihen edes pyrkivät. Minä en kuulu kumpaiseenkaan kastiin. Oikeasti, tosielämässä, en edes paljoa valita. Mitä nyt lapsille ja ukolle ja hevonpeppusille, mutta en siis yleisesti kulje kylillä marmattamassa. Vaikea uskoa? Vielä vaikeampi jos mut tuntee, olen sellainen aika sanovainen ihminen - lienee yllättävää että yleensä niitä sanomisiani kuitenkin olen miettinyt ja tulen miettimään. Täällä blogissa en viitsi enkä halua.Täällä päästelen asiallisia ja asiattomia kommentteja ja mielialoja pihalle kun mieli tekee. Aika usein tekee.Yleisen rauhan nimissä ne asiattomimmat kohdistuvat omaan minääni, joten suuremmilta syytteiltä vältyttäneen...

Tänään mua risoo koko päivä. Päivässä ei sinänsä itsessään vikaa, mutta kun se on kuorrutettu kaksivuotiaalla, niin jo alkaa oleen. Mulla on viides kaksivuotias kierroksessa (ei, en käy niitä vaihtamassa... vaikka mieli tekiskin) ja tämä on kyllä huippuyksilö. Yleensä kun lukee kuvauksia ikäkausista tai kuulee niitä muilta, löytää JONKUN kohdan joka tuntuu tutulta ja alkaa nyökytellä "juu tiedän tunteen" -lauseen tahtiin. Mutta ans olla kun huushollissa huseeraa yksilö johon pätee kaikki, ihan kaikki, kohdat mitä kaksivuotiaista on sanottu ja varmaan nekin joita parhaillaan ollaan sanomassa.

Meillä tiputellaan innokkaina tarvikkeita akvaarioon. Ensin sinne meni leikkisormus ja muuta sitäluokkaa  olevaa esineistöä, nyt on siirrytty järeämpään kalustoon. Metalliset rekat plumpsivat uppeluksiin ja kultikset kroolaavat alta pakoon minkä kerkiävät. Aina eivät kerkiä. Yhtä fisua jo katselin kun kelluskeli, että saiko rankan kohtalon (kuinka moni kala kuolee kun saa autosta päähän?), mutta näin sen todistettavasti kääntyvät oikein päin ja uivan. Saa nähdä mikä on tila huomenna. Ja kun tylsä-maailmantylsin-äiti komentaa kaksveetä moisesta puuhasta, niin kaksveehän siirtää akvaarion päällistä senverran että saa siihen isomman aukon,jonne osuu kun tiputtelee tavaroita sinne yläkerrasta asti - porraskaiteiden välistä. Vau. Sitten voi nääs pinkoa pakoon hurjistunutta mammaa joka on havahtunut vauvansyöttöpuuhista jälleen plumsahdus-molskahdukseen  ja olla en-se-minä-ollut -ilmeellä isonveljen selän takana. Sen samaisen isonveljen , joka ei kestänyt äidin nostalgiaa, vaan upotti Melukylän lapset-kirjan sinne, kun sen lukemisesta ei meinannut äidillä tulla loppua. Ja syy miksei se iskenyt poikaan oli vähäinen kuvamäärä. Piut paut värikkäästä kertomuksesta...

Tää nykyinen kaksvee myös juoksee pihalle, milloin vaan ja miten vaan - yleensä silloin kun on ilman vaippaa, tai joku soppalautanen kädessä - jokatapauksessa lopputulos on yleensä ulkorappusilla oleva jätös - kakkaa tahi soppaa. Ja koska portsaria ei ole vielä taloon työllistettynä saatu, ei ovea voi lukossakaan pitää ainaisen ja taukoamattoman trafiikin vuoksi. Tähän kun lisätään vielä pihaan tupsahtava anoppi joka päivittelee ulkona kirmaavaa alastonta lasta ja sitten sen lapsen tuotoksia ,niin rasvatukkaisen sängyssäimettävän äidin päivä alkaa oleen huipennuksessaan.

Lisäksi kaksvee on oppinut ärsyttävästi isommiltaan (en myönnä) että kun vesilasistakin kipataan juomattomat tiskialtaaseen, niin sepä tehdään maitomukinkin kanssa - JOKA HALVATUN HÖRPYN JÄLKEEN. Hienoa sitten, kun maidonkulutus on muutenkin maksimiluokkaa per päivä, niin kulutetaanpa sitä sitten litra yhteen kaksivuotiaaseenkin ohimennen ja silti lapsi jää janoiseksi.

Taiteilu on myös meillä kova sana, erittäin kova sana tuli äiteeltäkin kun kasvee kävi merkkaamassa äidin yhdistyspaperiin omat merkintänsä: aa nelosella oli hallituksen jäsenet yhteystietoineen ja nyt ne on oudosti siletä täältä yliviivattu ja mustattu. Rosenholtzit ja muut kalpenee tän rinnalla jos asianosaiset näkevät nimensä kohdalla mustia pallukoita tai jopa kokonaan itsensä yliviivattuina. (Mutta Supo älkööt vaivautuko, mää tiedotan siitä näin avoimesti nääs...).

Niinä aikoina kun kaksvee ei tee jotain yllämainittua tai mainitsematonta mutta vastaavanlaista toimintaa, hän pomppii kuin superpallo, yleensä päälaki paukaten jonkun leukaan, heittelee romppeita kuin se koivula-krugerin valkonen afrikkalainen mies kiekkoa ja pitää älämölöä. "hiljainen, rauhallinen poika" sanoi terveydenhoitaja neuvolassa- Voiko enää kauemmaksi totuudesta tässä maailmassa mennä?!!! Poika on yhteensä yhtä äänekäs kuin keskikokoinen sisilialainen kylä. Sanoja ei varsinaisesti pyydettäessä tule, pyytämättä kylläkin. Poika kun osaa ärrän, niin kyllä puolen valtakuntaa kuulee jos ilmassa on epäilyksen tuoksu että joltain on päässyt PIERU! Tai joku muu vastaava. Eikä ihan kaikki partasedät tykkää jos niiden hd-merkkisiä mopedeita sanotaan traktoreiksi...

Tän kaiken häslingin, josta on 90 % vielä selostamatta, keskellä minä sitten hoidan viis muuta lasta, seittemän hevosta ja pikkuelikot päälle ja joskus vähän töksähtelee joku kohta. Kuten tänään. Unohdin yhden likan seisomaan koulun pihaan kun piti hammaslääkäriin mennä... Nooh, sain anteeksi,sain uuden ajankin ja tarkastus on onnellisesti suoritettu jo. Raahasin varmuuden vuoksi aksveen ja vauvan mukanani vastaanotolle ja sain kori kaupalla sympatiapisteitä ja ymmärrystä heti. Kerrankos sitä jos toisenkin...

Huoh, nyt täytyy mennä juomaan kahvia, että aivot pelittäis iltaan asti. Systeemi keskeytyi jo kerran kun hikisenä join entistä hikistävämpää kahvikupposta ja riisuin vaatteeni siinä hien tuskassani. Samantien tuli porukkaa pihaan, yksi naapuri etsimään koiraansa ja toinen muuten vain tepastelemaan, se on sellainen tepastelevainen mökkinaapuriukkokehveli. Maastouduin ikkunan äärestä vilvoittelemasta ja konttasin pukemaan ähisten ja puhisten päälleni. Vihdoin kun sain tuulihousut (ne oli lähinnä kaapissa) ja paidanretaleen niskaani, oli pihan tyhjennyt. Ja niin oli kahvikuppinikin, kaksvee oli sen ystävällisesti kipannut tiskialtaaseen...