Luin eilen sen Siri Hustvedtin kirjan loppuun (Kaikki mitä rakastin) ja olin hetken ihan lattana. Sellainen fiilis kuin olisi jo kolme päivää niistänyt kauheaa nuhaa ja odotellut että seuraavana aamuna on tapahtunut käänne paranemiseen päin - eikä olisikaan. Sama turta nuha jatkuisi vaan.

Kirja oli mielestäni aika latuska. En voi sanoa huono, mutten hyväksikään kehua. 171 ensimmäistä sivua oli sellaista kirjallisuutta etten ollut ennen tavannut. Kiehtovaa, erilaista kuin yleensä lukemani kirjat, oikeastaan aika tylsillä ja tavallisilla sanoilla saatu kuvailtua asioita lukijan mielikuvitusta ruokkivasti. Koukerot kasvoivat ja kietoutuivat... sitten tuli latuskaa voitaikinaa joka jatkui ja jatkui ja lopulta kirja loppui, enkä ollut yhtään mullistunut enkä pöyristynyt enkä vaikuttunut. En edes itkenyt.

Kirjan takakannessa lukee Ilta-Sanomien arvostelusta sitaatti "Niin vaikuttava, että muut kirjat eivät tunnu vähään aikaan miltään." Kysyn vaan, että minkälaisessa kirjallisessa maailmassa tuonkin sanoja elää.

Tämä kirja ei minusta tuntunut oikein miltään.

Kirjallisuuden vaarallisin puoli omalta kohdaltani on juuri tämä: tulee lukeneeksi huonon kirjan. Tai ainakin sellaisen jota ei olisi kannattanut lukea. Harmittaa omasta puolestani.

Aurinko paistaa, kohta syödään roskaruokaa ja mennään päiväsaunaan. Sitten lähden ystävän luo tuppereille. Oi, kuinka ihanan keskiluokkaista elämäni onkaan. Silti mikään Hustvedtin kirjassa ei hätkäyttänyt minua.

******************************************************************************

Jatkoa edelliseen...

Olin niin mukamasentunut että unohdin pälättää kaikki muut turhanpäiväiset asiani. Itseasiassa tääkin aiheutti lievää kulmien kohottelua taholtani (kylläpäs mää nyt korostan itseäni joka lauseessa, on se hyvä että on tää vaatimaton luonne) siis iltapäivälehden sivuostoksena kulkeneessa lehdykässä nimeltä ilona, on otsikkona simplicity-"liikkeestä" ja luin siitä tehdyn "jutun", jossa joku rouvashenkilö kertoo että teki mullistuksia elämässään, hertsileijaa sentäs. Esimerkiks että vähensi töitä niin jäi enempi aikaa muulle elämälle (siis VAU! MIksei tätä ole kukaan muu ikinä keksinyt??!!) ja muutenkin huomasi että kun on kokoajan kiire niin on kokoajan kiire. Sit ku ei ole kiire, niin ei olekaan enää kiire. Puolipyörtyilin näiden mahtavien ajatelmien edessä. Ihan tosi. Paljonko se vaatii aikuiselta noiden asian ymmärtämiseen. Se on ihan kyllä jokaisen oma asia miten elää, toiset saa pontta kiireestäkin. Mutta että vasta keski-iän kynnyksellä huomaa. "Paljonko se vaatii" -kysymykseni sijaan kysynkin "Kuinka vähän ihmiset vaatii että ei?"

Olen kärkäs, olen hermostuttava ja ärsyttävä. Tiedän tiedän. Mutta mää saan olla. Tässä ja nyt. Muutkin saa olla siellä missä ovat. Ymmärrän kyllä (useimpia) muita ihmisiä, kaikkea en tähän kirjoita, jotain jätän lukijoiden omaksi pääteltäväksi. Kiva vaan kirjoittaa joskus ihan päällimmäiset asiat mielen pinnalta pois. Ei aina jaksa kaivella. Kiva kun on tälläinen paikka.