Ensin kirjoitin ja kirjoitin ja PAM! Windows alkoi päivittämään itseään ja mun kirjoitukseni hävisivät kuin höyhenet puhurin mukana maailmalle. Toisella kertaa kirjoitin taas hyvin tyytyväisenä - ja kas, akku loppui läppäristä ja nyt ei ollut aikaa odotella latautumista vaan piti kiitää seuraavaan paikkaan ilman tekstien tallennusta.

Josko nyt. Ei hyvältä ainakaan näytä, kun Oliver mötkii vieressä ja kurlaa. Meillä on tästä tullut oikein ongelmakin, kun kurlatessa tulee sylkeä ja sylki taas aijeuttaa ihonpunoitusta kaula-arealle lilluessaan siellä poimuissa ties kuinka ja kauan. Voih nenäh.

Oltiin poroporvareita tänään, hyi että meitä. Ostettiin taas uusi sohva, vaikkei vanhatkaan ole edes vuotta meillä olleet... Mahdanko edes uskaltaa sanoa että siksi kun "halvalla kerran sai" niin pitihän sitä sitten ostaa... Häpeän. Ja ihastelen, ihan hiljaa ja salaa vaan.

Eilen oli seurakunnan järjestämä perheiden joulujuhla, missä kerholaiset ja kuorolaiset ja muutkin kynnelle kykenevät esiintyivät joulukuvaelmissa ja lopuksi saatiin puuroa ja soppaa navat piukkaan. Oli ihanaa ja tunnelmallista, tuli sellainen hyvä mieli sydämeen, Joulumieli. Kirkossa samassa penkissä istuksui paikkakunnalle rantautunut julkkiskin perheineen (sunnuntaivekkarin naisjuontaja) ja jotenkin kummasti lapsi- ja koiraihmiset löysivät toisensa ja oltiin alta aikayksikön tutustuttu. Todella mukavia ihmisiä, harvoin tuollaisia tapaa nykyajan kiireisessä ja itsekkäässä melskeessä.  Että tervetuloa vaan paikkakunnalle minunkin puolestani!

Tämä paikkakunta tosin muuttuu, ilman että mihinkään muutetaan. Meistä on tulossa kaupunki ja sehän passaa mainiosti. Voin sanoa sitten että olen pikkukaupungin juntti entisen maalaisjuntin sijaan... Ja katselen sitten pimeinä iltoina ikkunasta kaupungin valoja, olkoonkin ne likimmäisen naapurin maatilan ulkorakennuksen valonheittimet.

Jaahans, hesburgerin kerrosaterian jälkimainingit jylläävät mahassa, taidan käydä kaatamassa puolenlitraa kahvetta päälle josko sillä suurin kuplutus laimenisi. Oliver syö kaukosäädintä, kun en puhelintani antanut. Asseri söi mun puhelintani yhden kerran pienempänä ja sehän sippas siihen paikkaan (puhelin siis, toim huom). Sitä ällistyksen ja pällistyksen määrää mikä virtasi puhelinpoikien kasvoilla kun tutkivat avattua puhelintani! "MmmmMITÄ tässä on?! Ei ainakaan vettä.... mmmmitä tää on?!" Meinasin sanoa että avaruuslimaa mutta sanoinpa kuitenkin totuuden eli "kuolaa". Olisi ehkä pitänyt lisätä että VAUVAN kuolaa, mutta unohtui. Ilmankos heitä nauratti ja kauhistutti yhtäaikaa.