Jos en olisi itse itseni työnantaja, niin kavahtaisin pikkasen seuraavaa huomiotani : olen tehnyt Töitä niin etten ole edes huomannut. Ihmeissäni katsahdin sähköpostissani ollutta pöytäkirjaakin ja huomasin olleeni kokouksessa. Toki se nähdessäni palautui mieleeni , etten ihan niin pihalla ole *heeh, tällä kertaa*. Ja nyt ei ole kyseessä ollut sellainen sumussa haahuilu, että huu keörs mitä tapahtuu *niitäkin on ollut*. Olen tykännyt ihan täysillä. Päässä paljon asioita ja ideoita. Hyvällä mielellä tartun uusiin projekteihin. Olenkohan oppinut jotain - itsestäni, työnteosta? - kun osaan aidata työasiat NIIN totaalisesti pois mielestäni heti sieltä pois päästyäni? Turha kuitenkaan tässä rintahöyheniä pörhistellä, luultavasti jo ensiviikolla viimeistään rääyn täällä unettomia öitäni, kun olen pehtaroinut jotakin nuppimittarin sivuosan nappulaa miettiessäni. Mutta nyt siis nautin ihan täysillä tästä havainnostani. (Joo, nyt mää jo nautin pelkistä havainnoistakin....)  Hassua sinänsä, että vaikka olen tehnyt välillä ihan työpäivän verran Töitä, niin se ei tunnu missään. Pääosassa jokapäiväisessä arjessani on kotiäitiys, mahtaneeko se koskaan muuttuakaan (no mahtaa, mutta sitä en mieti nyt). Ystävänikin kertoi juuri ensimmäisestä työpäivästään, tälläisen samankokoisen kotikomppanian pyörityksen jälkeen. Oli täyttä aurinkoa ja energiaa, sanoi että kylläpä on levännyt olo! Sai tehdä työnsä ilman keskeytyksiä, kukaan ei roikkunut puntissa, huutanut korvaan tai heitellyt puurolusikoilla. Ymmärrän, vaan tälläisenä aurinkoisena aamuna, en huomaa noita ollenkaan, pyyhin vaan roiskeet silmälaseista ja rynnin mukaan leikkimään. Meillä on menossa ilmapallosota...