Jos äkkiä kerkiäisin jotain.

Mun elämässä on alueita jotka ovat hieman vaikeita. Toisille ihan normaalia, huomaamatontakin elämää, mutta mulle äärimmäisen vaikeeta ponnistelua, ymmärtämisen ja sietämisen hapuilua. Yksi näistä alueista tuli sitten yllättäen perjantaina pinnalle. Oikeastaan en edes yllättynyt, kunhan totesin että tämä oli odotettavissakin. Sain puhelun liittyen isääni, tuohon mieheen tuntemattomaan. Tai tokihan minä hänet tiedän, nimen ja summittaisen ulkonäönkin jostain vuosien takaisesta lehtikuvasta. Kauheasti ei olla siis oltu tekemisissä sen jälkeen kun hän lähti elämästäni ollessani pieni. Mitään muistikuvaa ei ole tapaamisista, niitä on todistetusti ollut ainakin yksi. Äitini ei ole puhunut asiasta, enkä minä kilttinä tyttönä ole kysellyt, törmätessäni vaikenemisen silkoiseen pleksiin. Nyt tämä isä-ihminen on valitettavasti  kohdannut elämässään sen pisteen, jolloin on vallan muiden ihmisten hoidettavana, eikä sieltä enää omilleen pääse. Yllättäen olen omainen jolle ilmoitetaan mistä pitää mennä tavarat hakemaan ja laittamaan jonnekin säilytykseen kiitos. Veljeni kanssa hoidamme tämän. Yhtäkkiä meillä on varastossa ihmisen elämä, tuntemattoman, mutta silti minun elämänalulleni aika merkittävän. Jotenkin järkyttävää. Ja olen minä miettinyt sitäkin, että jossain on minulla sisarpuoli. Kukaan ei hänestä puhu, mutta olemassa hän on. Johonkin aikakauteen kuuluu varmasti sekin, että hänet kaivan esiin. Miksei hän kaiva meitä esiin? Kun ajattelen tätä, niin minusta alkaa tuntua että luen jotain kodin kuvalehden "sukuni salaiset pykälät"-kertomusta, enkä ollenkaan omaa elämääni. Kerralla käsiteltäväksi tämä onkin ihan liikaa. Kyllä pyykkivuoret ja viikon ruokalistan miettiminen on sittenkin ihan mannaa sielulle, tässä jälleen yksi todiste siitä.