Mää mitään verta ottanut! Menin handut desinfioituna kopeloimaan sitä mittarilaatikkoa ja hetken roplattuani tajusin että siellä oli kaikkea muuta KUIN se mittari. Oli sitten terveydenhoitajatätönen jättänyt sen sujuvasti pois boksistaan, vahingossa tietysti, mutta sillä ei ollut merkitystä nyt tässä vaiheessa. Soitinpa neuvolan numeroon ilmoittaakseni uupumisen - kas, olenkin jonottamassa naapurikaupungin neuvolapalveluihin, jos odottaisin pikku hetken, minua palveltaisiin ihan kohta. Tuskinpa ne siellä tietäisivät että onko mun verensokerimittari tän naapuripikkukylän neuvolan tutkimushuoneen pöydänreunalla vai missä. Alkoi olla suht ihku olo. Kuvittelin jo mielessäni kuinka koko homma menee peffiksilleen ja synnytän jättiläislapsen (josta näin jo untakin, oli oikein komea ja pullero tyttölapsi) jolla olisi synnytyskomplikaatioista johtuvia vaivoja ja verensokerishokki.

Näissä mietteissä lähdin hakemaan sitä mummelia kyytiin poikain kanssa ja kun käytin raskasta kaasujalkaa (minä joka en IKINÄ kaahaa niin taas kaahasin) ehdin käydä neuvolan kauttakin ja joku siivooja siellä katseli kun porhalsin laatikoineni paikalle "tähän mittaria, onko näkynyt?" No siinähän se oli, pöydällä, ja uskalsin sen ottaa kun ei kukaan estellytkään. Menee vaan aloitus huomiselle mittaustouhuissa nyt, mutta minkä sille nyt enää voi. Mummo heitettiin fysioon ja jatkoin lasten kanssa kaupoille, ilmoitin kyllä ensin äidilleni hyvin selväsanaisesti minne olimme menossa ja tarvitsiko hän jotakin. Ei mitään. No ostokset tehtiin, ajoitin jäätelökaupat siiheksi että käsijumppa loppuu ja odotin soittoa saapuvaksi. Ja saapuihan se. Mutta hän menisi vielä kauppaan, ihan muuten vaan ja mua tarvittaisiin vasta tunnin päästä kiitos. Ai kiitos vaan! Mähän ajelisinkin ihan mielikseni kakskymmentä kilometriä sinne tänne ja takaisin ja olisin laittamatta ruokaa kun en ehtisi ja kuluttaisin lasteni päivän autossa. Nälkäisinä. Jurpona idioottina myönnän että otti pattiin ja pahasti. Mutta enpä sanonut sitä ääneen, vaan juputin itsekseni ja vähän miehellekin puhelimessa. Ymmärränhän minä että vanha on vanha. Mutta antaako se silti oikeuden olla muita ajattelematon ja itsekäs. Soittakoon toiselle tyttärelleen ja pyytäköön taksipalveluita *vaan eipä soita kun ei niitä tippuisi* Tai tulkoon hoitamaan mun loput askareeni silläaikaan kun mää teen vielä niitä rästiinjääneitä. Parkule. Pinnistelin pahimman kiukun kuitenkin tiehensä, kuuntelin sekavat selostukset naapurinnaapurista joka ei ruoki kissojaan ja ajoin kotio. Täältä en lähde enää hetkeen mihinkään. Nih.