Eilinen meni, vähän huonosti, siis oman mielialani kannalta, mutta meni kuitenkin. Hiukan harmittaa, kun sain nyt aamulla tekstiviestin siltä ystävältä jossa eilen kävin kahvilla, että on nyt kamalassa taudissa... voi parkaa ja siis hirveetä jos nyt sinne sen taudin vein. Kunpa menis nyt äkkiä ohi!! Toivon sitä todella. Eilinen kahvittelu teki niin hyvää sielulleni, tämä ystäväni osaa tehdä mun oloni sellaiseksi turvallisen rauhalliseksi. Voisinpa tehdä samoin hälle.

Voin varmaan tässä nyt sitten sanoa, että olin eilen ihan pläähkis. Itketti ja harmitti kaikki ja ääneen vielä. Kuskasin muksuja ja vollotin. Soitin miehelle ja sanoin että täällä mä ajan ja itken. Hän yritti rauhoitella ja mua harmitti entisestään että menen toiselle soittamaan tommosia töihin. Kiva varmaan palaveerata kun vaimo ulvoo puhelimessa "kun emmää tiä mikä mulla on". Oikeestaan mä en voinut siitä enempää rauhoittua kun olin ihan rauhallinen, en jaksanut muuta kuin itkeä. Lapset meni mummulle ja kun mies haki ne myöhemmin, niin 9v kysyi heti miten äiti voi. Mulle tuli siitäkin ihan kamala olo, mitä mä olen lapsilleni aiheuttanut, jotain ikiaikaisia traumoja varmaan. Mies kuskas mua kaupoilla siellä täällä silloin aiemmin ja ostin kirjakaupasta muutaman halvan kirjan. Yksi niistä oli Kirjeitä Tiinalle (kirjoittanut Anita Korhonen) ja luin sen samantien. Kirja kertoo äidin rakkaudesta huumeita käyttävään tyttäreensä. Jotenkin mä sain siitä kirjasta niin paljon irti että kirjoitin monisivuisen kirjeen yläkertaan omalle esikoiselleni ja nukuin kuin tukki pitkästä aikaa koko yön (buranan voimalla taas korvasärkyä vastaan, valitettavasti). Aamulla oki hyvä ja lempeä olo ja olen nyt päättänyt että huuto ja kärvistely loppuu tässä talossa, normaalit äänenavaukset sallitaan, mutta muuten alkaa äitikin ryhdistäytymään ja sitä mukaa varmaan lapsetkin. Ja saadaan esikon asiat kohdalleen ja sitä mukaa koko perheen fiilis positiivisemmaksi. Nyt se on ollut pelkkiä toiveita ja romahduksia - niin rasittavaa kaikinpuolin ja kaikille.