Mietin, miksi kirjoitan tätä blogia kuten kirjoitan. Miksi aika moni päivitys sisältää purnausta ja paapatusta, vaikka elämäni on kaikkinensa hyvin ihanaa, tasapainoista ja onnellista. Kun oikein mietin noita sanoja, niin jokaisen voisi vielä alleviivatakin. Niin totta se on. Toki meidän melskeessä on kaikenlaista tikkustakin, se tänne näppiksen kautta usein purskahteleekin sitten luettavaksi. Jotenkin vaahtoamista aiheuttavat tekijät muuttuvat hyvin mauttomiksi ja tylsiksi, kun niitä on täällä jäystänyt ja silloin niiden kanssa on helpompi elääkin.  Toisaalta kirjoitan itseänikikin raivostuttavaa luettelointia : menin sinne, tein tuota, ostin tämän. Tosi mielenkiintoista, kuulen kuinka koko suomi haukottelee. Mutta kun lukaisin vanhoja postauksiani, niin se olikin jotenkin aitoa sekin, meidän elämää. Itsellenihän minä tätä kirjoitankin, välttääkseni pitkät yksinpuhelut.

Ulkona tuulee, mutta aurinko paistaa pilviseltä taivaalta. Ilari on ripuloinut toistakymmentä kertaa, veto siitä pojasta ei ole silti loppunut...