Päivät on juosseet kuin porot vähäisellä lumella : lujaa ja jälkiä jättämättä. Tosin "jälkiä" saattaa näkyä vyötärönseudulla jonkin ajan päästä kun kaikki joulumuhevat tulee esiin *urf*.

Oon tässä ootellut josko mulle vaikka soittais joku tietovisailija - ihan kuka vaan ja minkälainen vaan. Tai tulis vastaan kadulla ja kyselis. Ja kysyäkin sais ihan melkein mitä vaan. Voisin jopa tuurilla osata vastata oikein. Mulla on meinaan päässäni kasa kummallisia tietoja, vissiin sitä kuuluisaa nippelitietoutta. Ollaan nääs pelattu trivial pursuittia (ja sen erilaisia lisäosia) esikoisen kanssa niin että kumpikin meistä alkaa saada jo näppylöitä koko pelin mainitsemisestakin. Mutta eihän multa kukaan kysy edes kelloa...

Tytteleiden kanssa tehtiin tänään The Plan ja kun mies tuli ovesta sisään, niin me kaahotettiin samalla avauksella ulos ja kruisailtiin alennusmyynteihin. Tottakai me oltiin pohjustettu asiaa sen verran että oltiin tehty kaikki hevoshommat ja koirahommat ja keittiöhommat, niin että isännän ei tarvinnut kuin olla poikain kanssa ja napostella jotain siinä ohessa. Me kierreltiin kaupoilla ja ostettiinkin kaikenlaista, pientä siis ja halapaa! Oli aika outoa olla liikenteessä kun ostoskärryissä ei ollut ketään ja muutenkin sai mennä oman aikataulun mukaan! Vaatii kyllä vielä harjoittelua, senverran outoa oli kuiteskin!

Kotona ihasteltiin saalistamme ja popsauteltiin popcornit iltahyväksi - sen jälkeen olikin Hauskojen kotivideoiden aika ja siitä hammaspesun kautta nukkumatin maille. Kivaa ja sujuvaa, onko lapsiperheissä aina ollut tämmöistä? Miksen MÄÄ ole sitä huomannut? Esikoinen muuten on harrastellut kovasti lomallaan, oli ratsastamassa kanki(kuolain)kurssilla, estekurssilla ja huomenna taas ihan tavallisella ridaus-tunnilla. Lisäksi lapioi sonthaa tallilla kilokaupalla ja harppoo koiran kanssa peltoteitä. Vielä sanovat että nykynuoriso on laiskoja sohvaperunoita!

Mä en ole tutustunut aiheeseen Bhutto sen tarkemmin, mutta melkoista tuommoinen murhaisku ja tietenkin äärimmäisen surullista. Kyllä sielläpäin nyt on räjähdysaltista olla kenenkään. Tälläkin paikkakunnalla on yksi ihminen ollut kauan Pakistanissa työnsä puolesta mutta nyt jo muutaman vuoden suomessa, kun ei siellä ole voinut oikein länsimaiset olla turvallisesti.

Näin unta, että asuin Helsingissä, yhdessä talossa jonka ohitimme kesällä ajaessamme Korkeasaareen. Oli sellainen suuri kivitalo, vanhanaikainen, köynnökset kiemurteli pitkin ulkoseinää. Unessa asuin siellä ja olin joku vanhapiikatäti, joka antoi pianotunteja lapsille... voi kääks, onneks oli unta vaan! Jostain syystä olin kyllä kauhean leppoisan oloinen siinä unessa - ja laiha!! - mutta sellaista se on kun ei ole lapsia, heh, kai...

Nyt lukaisen pikkuisen uusinta kaksplussaa, mitä ne väittää että sekin uudistuu ensvuonna kahdeksi lehdeksi. Jaahans, jaahans, sanon minä vaan.