Miten tää viikko onkin mennyt jotenkin huomaamatta, vaikkei suurempaa kiirettä olekaan ollut. Yön tunteina aika taas matelee ja kurjat ajatukset vellovat mielessä, miettien suurta surua kaukana Vöyrillä ja maailman epäreiluutta. Kuolema on niin käsittämätön asia. Sitten kun sitä täytyy käsittää, yrittää käsittää, niin se kaikki on jo myöhäistä. Kamalaa. Kliseisesti sanotaan että kuolema on niin lopullista, se pitää kipeästi paikkansa..Se on jonkun loppu - ja jonkun ajanlaskun alku. Tyhjemmän, suruntäyteisemmän, ristiriitaisen.

Ilma on kaunis, kylmä, läpinäkyvä.

Lapset ovat väsyneitä, mies muistelee että niin olivat viimekeväänäkin. Kaikki yhdistettynä: pitkä pimeä talvi takana, kevään ulkonaremuamiset ja vielä kellonsiirrotkin - äkäistä ja kärttyisää sakkia aina iltaseitsemältä, silti sänkyyn saa vääntää varsinkin isoimpia melkein väkisin (ajoissa). Pienemmät nukkuvat vielä tarpeidensa mukaan, Ilarikin tankkaa unta joka välissä!

Eilen oli koulun vanhempainyhdistyksen kokous, lupauduin sitten lukuisten pyyntöjen jälkeen ensikaudeksi puheenjohtajaksi. Ja vapputapahtumaa suunniteltiin, nyt tiukennetuin "turvatoimin" eli ei vesi-ilmapalloja eikä popcornia.

Sain eilen jonkun yhteiskunnallisen valveuskohtauksen ja aloin luennoimaan miehelle puolueiden eroavaisuuksista, hieman miestä nauratti. Joskus vaan tulee kupoli täyteen niitäkin, kunnallispolitiikkaa lehdistä seuratessa varsinkin. Tuntuu että toisille on tärkeintä semmoinen periaate, että kansa ei tarvitse kuin leipää ja sitäkin hyvin pieniä murusia, sirkushuveja ei pidä edes ajatteleman. Edes ilmaisia, meinaten. Periaatteessa kansan henkinen hyvinvointi on ihan turhaa, siis. Hömpötystä ja vouhotusta. Voi voi.