Minä olen täällä ihan hepulissa, liikaa energiaa vissiin. Ihme. Käpistelin aamulla alakertaan poikain kanssa ja olin niin tehokas että itseäkin heikottaa. Valmistelin päivän ruuan kiehautusta vailla valmiiksi ja siivoilin eilisiä pizzanroippeita lauleskellen, Asserikin katsoi mua välillä alta kulmainsa, ihmetteli varmaan että kuinka kipeä äiti oikein mahtaa olla... Olen niin aamuärmä tyyppi kuin voi olla ja sen tietää kaikki elolliset kilometrin säteellä ainakin. Lauleskelu ennen aamukahvia on siis hälyyttävää.

Eilisilta oli mukava, kuten perjantait yleensä, hääräilin siinä keittiössä ja katselin Pikku julmureita, ihmettelin välillä mikä helkutin rapse kuuluu sivuoven terassilta. Kävin kuullostelemassa ja tömistämässä (epäilin siis niinkin yököttävää asiaa kuin rottaa... kuuluu viljansäilytyksen varjopuoliin nuo jyrsijät), mutta rapsehdinta jatkui. Lopulta otin rohkean asenteen , räpsäytin valot päälle ja läväytin oven auki karjaisten samalla kuin paraskin äijä. Ja meidän satakiloinen jääkarhunalle Amoshan se siellä killitteli ihmeissään, mitä mamma karjuu. Oli siis päässyt irti jälleen kerran, mutta ihmeiden ihme, oli jäänytkin pihaan. Ja tuli sisälle kun kutsuin. Mahtaako sekin aikuistua...  On siis pyreneitten mastiffi (uros) ja aivan ihana lutunen haffe, mitä maailma päällään kantaa. Kiltti ja seurallinen. Mutta niin armottoman vahva. Mikään maailman ketju ei kestä sen kiskaisua, on koitettu juoksulangassa sellaista sonnienkin rissaa (joka pyörittää sitä ketjua) ja meni alta kymmenen minuutin poikki. Tarkoitus olisi tehdä tarha sille, mutta kun meillä vielä tuodaan maata tontille, niin ei ole voitu toteuttaa sitä suunnitelmaa, aidan kun täytyy olla tehtynä valettuihin tolppiin ja melkein kaksimetriseen teräsverkkoon (joka muuten maksaa maltaita), eikä tarhan ole tarkoitus olla mikään pikkuinen, vaan oikein kunnon lääni. Vaatii siis pohjustustyötä ja senaikaa koitetaan selvitä ilman. Koiruus pysyy pihassa kyllä kun me olemme siinä, muuten moottoritie on kuuma ja tassuja polttelee ja herra hampsottaa maailmalle taakseen katsomatta. Kerran etsittiin kesäyönä poliisin ja koiratarhurin kanssa yhdessä karkulaista, eikä läydetty. Lähettelin kaikille tutuille ja puolitutuille tekstiviestejä että jos näkyy elävänä tai kuolleena valkoista möhkälettä, niin ilmoittakaa. Kartoitus oli sinänsä laaja, tukholmasta asti ilmoitettiin että ei ole näkynyt... Sitten suht lähellä asuva tuttava soitti että täällä se on! Huh!! Oli yöpynyt siellä "koirahotellissa" ja hyvä kun tuli enää mukaamme kun haettiin :) Poliisia nauratti kun jotkut eläkeläiset oli ilmoittaneet että he sitä olivat iltalenkillään silitelleet (kun poliisit oöivat suurinpiirtein haarniskoin varustautuneet koiran kohtaamiseen...). Se ON kiltti, vaan niin suunnattoman SUURI :)

Tänäaamuna tuo pienempikoira esitti pirulaista ja murahti kun silitin ohimennen sitä samalla kun tämä söi. Siitä alkoikin sulkeiset : ajoin koiran pois, otin ruuan pois ja olin syövinäni sitä (oksennus oli lähellä...)herkkua ja vasta luvan saatuaan sai jatkaa syömistä. Toistin pari kertaa. Pakko, koska tuollainen käyttäytyminen ei kertakaikkiaan käy. Kuulunee tuohon murrosikään (1,5v) ja toivottavasti ei enää tule esille.

Kun nyt elukoista aloitettiin, niin mainitaan nyt kissakin joka kärkkyi makkarin oventakana aamulla taas mouruamassa. Mihin maailma tarvitsee herätyskelloja, kun on kissat. Tasan seitsemältä alkaa mourunta ja oven jumpsutus tassuilla. Joka aamu... Mutta sen kerran kun katti oli kipeä, niin oli sitäkin moukumista ikävä...

Nyt täytynee mennä tallille miehen perässä, siellä on aidankorjaus käynnissä, jostain syystä sähkö ei kierrä ja hevoset uhkarohkeilee nojailemalla lankoihin. Se vielä puuttuisi että koko lauma rynistäisi päättömänä kylille kattelemaan...