Mitä toivon itseltäni äitinä? Että osaisin olla herkkä aistimaan lasteni persoonat, tarpeet , toiveet. Että olisin varma itsestäni, jotta voisin olla turvallinen lapsilleni. Että osaisin kutoa sellaisen pehmoisen huivin jokaiselle, joka lämmittäisi vilun yllättäessä, olisi pehmeä posken painua hellyydenkaipuussa, mutta joka ei mukana silti liikaa painaisi. Rakkauden ja huolenpidon langoista tehty.

Miksi minun on tällä hetkellä niin vaikea olla ystävä, kaveri, tuttava? Väsymyksestä, ajanpuutteesta. Parhaalle, vanhimmalle ystävälle riittää kun laitan vaikka viestin "Hei". Se riittää. Mutta kaikki muut? Tuntuu pahalta, tottakai. En jaksa kokoajan selittää kuinka väsynyt olen näihin sairasteluputkiin. Niiden aikana ei paljoa kyläillä ja niiden välissä on yleensä niin vähän aikaa , että kaikki muu elämä menee siihen väliin. Tai sitten vaan lahnana makaaminen, kun on niin poikki kaikesta. Tai ulkona hypelehtiminen, kun aurinko paistaa ja on ihan pakko iloita keväästä ja luonnosta omalla pihalla. Erakoidunko minä? Silti olen niin yksinäinen välillä. Ihminen kai loppujenlopuksi on aika yksin tässä maailmassa, eikä se aina suinkaan ole huono asia.

Vaimona tykkään olla. Ajan kuluessa ja iän karttuessa se on tuntunut oikeastaan kokoajan vaan mukavammalta, mikä on aika paljon, kun ei se ikävää aluksikaan ollut.

Tyttärenä olemisesta en taida jaksaa edes puhua. Menossa tässä itsesäälin ryvettämässä piehtaroinnissani on nyt sellainen surkutteluvaihe, joku tuli kiukkuvaiheen jälkeen. On se äitikin vaan semmoinen reppana ja siitä välitän kuitenkin, vaikka hyvin vaikea mun on hyväksyä kaikkea. Nyt olen antanut luvan itselleni, että mun ei tarvikaan. Mun ei tarvi mitenkään armollisesti avata sydäntäni.