Ensimmäistä kertaa ajattelin etten jaksa edes avata koko konetta. Kun en tiedä mistä kohtaa alkaisin asian käsittelyn. Tai asioiden. Äitini saa lisähappea koko ajan, ilman ei tule toimeen (pieniä suihkureissuja lukuunottamatta) ja sehän ei tiedä hyvää. Mutta nyt ei ajatella hänenkään kanssaan enempää eteenpäin, ajatellaan vaan tätä hetkeä joka on käsillä... ruokaa, oliko hyvää kiisseliä... mitäs ne tuolla telkassa sanoivat, hauska juttu... onko sulla lukemista, jaa katsos tollanen national geographic-lehti... Tänään menen lasten kanssa katsomaan vielä illansuussa, huomenna hän lähtee sairaskuljetuksella taysiin.

Muuten olo on ihan turpea, nukuin hengittäen jotain paksua ilmaa, raskasta ja vähemmän virkistävää. Lapset olivat aamusti unisia, mutta terhakkoina kuitenkin ylhäällä ja koululaiset ovat jo opintiellään. Pienet leikkii, mandariinin makea tuoksu levittäytyy kotiin. Pienin koira kohnottaa keittiön ja olohoneen väliä, kun ei tiedä vissiin kummassa olisi hauskemmat bileet. Viu makaa eteisessä omassa nojatuolissaan ja murjottaa tuulta ja lauhaa pimeyttä. Lupailin silleKIN eilenillalla lunta, kun joka kanavan tekstiteeveet niin kirjoitti. Vaan sielläpä on lämpimän puolella, että jotta jos jotain sataa niin vettähän se tulee olemaan. Hevoslauma on jo pihalla, hämärän keskeltä näkyy hahmot.

Luin kommentteja suurta kiitollisuutta ja ihmetystä tuntien, kuinka minulla onkin näin paljon ihmisiä jotka tukevat. Silti jotenkin kauhistelin itsestäni antamaa kuvaa, kun lähes jokainen teistä oli sitä mieltä että kyllä minä kestän ja jaksan. Kuinka väärä kuva se onkaan, vai tiedättekö jotain mitä minä en tiedä? Kun minä en ole mitenkään vahva ihminen. Palasista olen itseni koonnut aikoinani ja aikuiseksi rämpinyt, luulin että olisi jo seesteisemmän elon aika. Että vähän voisin hellittää ja huokaista, ettei maailma romahdakaan jos henkäisen. Mutta sehän lähti murenemaan heti ja irtoavien lohkareiden vauhti vaan kiihtyy.

Ei tullut sitä luntakaan. Tulisi ja valaisisi.