Kaikenlaisen sekopoltsin pähkäilyn vuoro on näköjään taas ollut.Kasvankohan mä koskaan tyyneksi aikuiseksi vai jatkuuko tätä ihme möyheröintiä loputtomiin? Miksen voi olla yhtään tasaisempi luonne, sellainen joka ei yöuniansa menetä pikkujurputuksista?

Mää olen hermostunut työtilanteeseeni, tai siis siihen ettei sitä ole. Siis tilannetta, ammattia, ammatillista koulutusta. On mulla yritys, jossa mieskin on töissä. Siellä on töitä, mutta ilman koulutuksia ei minusta ihan kaikkeen ole. Koulutukselle ei ole oikeastaan aikaa, ei minkäänlaista motivaatiota , eikä kyllä rahaakaan. Hienoa. Mies ymmärtää ja ei ymmärrä. Kaverit ei ymmärrä, paitsi se yksi, vanhin. Muut on sitä mieltä että hulluko mää olen, riemusta kiljuean pitäisi olla valmis meneen toimistotöihin. Mutta kun en yhtään YHTÄÄN vertaa ole alasta kiinnostunut, teollisuudesta ja sen sellaisesta. Yleensäkään en ole kauhean kaupallinen ihminen. Aina minusta pompahtaa esiin se idealisti, humanisti ja mikälie aktivistikin. Minkäs minä luonteelleni voin. Tässä iässä ei kauhen montaa vuotta viitsisi uhrata aikaa huonosti motivoidulle opiskelullekaan. Alkaa oleen keski-ikä aika lähellä. Ahdistaa. (Ei ikä, mutta tilanne). Mies yllyttää mua siihen toisen yrityksen perustamiseen. Omanlaisen. Töitä en sen puitteissa pelkäisi. Se olisi ihanaa, vähän sitä sivuten olen jo menossa syksyllä messuillekin kurkkimaan uusia tuulia. Itseasiassa se yritys on jo olemassa, pitäisi vain polkaista kunnolla käyntiin.  MUTTA. Kamalaa kituuttamista taloudellisesti siitä seuraisi. Itse vielä kituuttaisin, mutta lapset mua huolettaa - miten kaikki reagoisivat siihen että huushollissa olisi kaksi yritystä ja niitä pitäisi sitten pyörittää suunnilleen yötä päivää? Kestäisikö lapset, entä me aikuiset? Senverran tiedän, että en uskottele kaiken muuttuvan upeaksi ja mahtavaksi kassakoneenkilinäksi vuodessa tai parissa. Ensin saa senverran paiskia hommia ilman palkkaa, sitten hyvä jos jotain leipärahaa saa tienattua. En minä niin materialisti olekaan, että mitään miljoonia haluaisi ostelemisinnossa, vaan kunhan olisi lainanmaksuun ja perunoihin tarpeeksi, noin hiukan akrrikoituna. Kyllä sitä tässä hevosten kanssa pelatessa on saanut jo tuntumaa elämään jossa KAIKKI MENEE MITÄ TULEE, aina on ostettavaa, paikattavaa, korjattavaa, lääkittävää, hankittavaa ja ruokittavaa. Perheestä nyt puhumattakaan *heh*. Harrastukset maksaa jonkin verran (musiikkikoululla on hypersuuret laskut, siis apua montaSATAA lukukausi)) ja varsinkin niihin KULKEMINEN täällä maalla. Juu anteeksi vaan kaikki viherhihhulit, mutta pakko sitä on isolla autolla jyrätä menemään edes takaisin, kun EI OLE JOUKKOLIIKENNETTÄ. Dieselkin on hei kallistunut 40 prosenttia!!!! Haloo, kuuleeko siellä päättäjien päässä kukaan !!!  Alan kohta itse joukkoliikenneyrittäjäksi, heh, siinäpäs olisikin markkinarakoa. Jos vaan tykkäisin edes piirun verran tuosta ajamisesta. Ehdottaisinkin muuten heti ensimmäiseksi että kaikkien ministereiden sun muiden tärkeiden virka-autot annettais vaikka lappiin ja muihin korpisaloille kuljettajineen vuodeksi kerrallaan joukkoliikennettä hoitamaan. Tärkeät herrat ja rouvat menkööt fillareilla, TAI ONHAN NIILLÄ SIELLÄ HELSINGISSÄ RATIKKA JA METRO.

[Määkin oikeasti olen vähän eko ja mua viiltää tää kaikki saastuttaminen mitä tulee aiheutettua.  Silti mää muuten kannatan ydinvoimaa, jos joku sitä multa kysyy. Suomi tarvii sen.]

Mutta takaisin ahdistuksiini. Yleinen paine työntekoon, jos lastentekokin on kerran lopetettu, aiheuttaa kans hiukan turbulenssia matalalentooni. Kai kaikki huomasi ironisen sävyn tuossa lauseessa? Lapsia ei todellakaan niin vaan tehdä (vaikka joskus TEHDÄÄNKIN) ja toisaalta, yleinen paine saa olla missä on. SILTI se pistää kun kohdalle osuu. Olen ylpeä kotiäitydestäni, mutta häpeän elämäni haahuilusuutta. Jonkun mielestä se on hienoa ja rentoa ja boheemia. Mun mielestä se on lusmua ja pelottavaa.  Saamattomuutta. Olisin NIIN varman työpaikan ihminen kuin olla ja voi. Jonkun toisen palveluksessa mieluusti, kaiki edut ropisis ajan myötä ja ei tarttis huolta kantaa ihan heti puolesta maailmasta. Miten olenkin ajautunut tilanteeseen jossa ollaan yrittäjiä. Työaikoja ei ole, eikä mitään etujakaan. Mitä enemmän yritys kasvaa, sitä enemmän sinne palkataan väkeä -joiden perheiden toimeentulosta pitää kantaa huoli ja murhe. Voe pojat. Nooo, onhan niitä etujakin, sen verran täytyy vetää takaisin. Ne on tietenkin nää mahdollisuudet vaivata miestä keskellä päivää joskus lapsia kaitsemaan. Toisaalta, on viikkoja jolloin ei auta vaikka katto tippuis talosta niskaan ja putket räjähtelis ja umpisuolet puhkeis - mies olisi vaan työmatkalla jossain singaporen takaviidakossa. Että.

Lapsiasiakin oli miehen kans esillä ja mä en ymmärrä miten se päättyi kyyneliin. Mieshän on halunnut vielä lisää ja mä olen ajatellut että se päätös on ollut mun , etten jaksa enää, fyysisesti, raskautta. Mies on tukenut mua tässä päätöksessä. Yhtäkkiä hän olikin jotenkin kauhean negatiivinen kokoasian suhteen , vaikkei se millään meitä kosketakaan. Ettei hän vaan enää ikinä. Koskakun ja siksikun. Mää otin sen niin, että en ole jaksanut olla niin hyvä äiti että mieheni uskois mun jaksavan vielä  ja loukkaannuin verisesti. Mutta ohi meni sekin olotila ja ihan kiva viikonloppu oli! Huushollattiin, vietettiin synttäreitä ja valvottiin pitkään!

Tänään vein sitten esikon rippileirille, jänskää! JA olin Ilarin kanssa vanhempi-lapsi-uimakoulussa, se oli kivaa! Mutta nyt keittiöön katsomaan josko sais kahvia. Ja sitten taas kauppaan diisselit pörhyten. Voi pahna.