Eilen mitään tyyntä ollut. Kamala tuuli kohosi iltaa kohden entistä enempänä, mutta ulkoiltiin me silloin aamupäivällä mukeloiden kanssa suht mukavissa lämpötiloissa kuitenkin. Laitoin pyykkejäkin ulos kuivumaan ja kyllähän ne toden totta kuivuikin semmosessa huikutuulessa. Asserin kans pompoteltiin sulkkista silloin kun vielä ei tuullut ja siirrytiin jalkkikseen myöhemmin. Ilari oli tässä vaiheessa kannettu sisälle päikkäreille, kun poika nukahti nöksösti istualleen puutarhatuoliin! Tallilla käynti oli vienyt voimat vissiin : pojjat katsasti kaneja sillä aikaa kun minä JÄLLEEN KERRAN lääkitsin yhtä hevosta. Eri hevosta tällä kertaa (joko meillä on tarttuvaa allergiaa, homeista heinää tai joku kulkutauti tai luulotauti tai mua-ei-saa-siementää - tauti) ja kuinkas kummassa ovatkin nuo kavioelikot sitten ovelia. Polle joka AINA tulee talliin ensimmäisenä (meillä siis on niin hyvin koulutettuja hepoja että käpsyttelevät omiin karsinoihinsa itse, ainakin joskus, melkein....hehhe) ei tullut nyt sisälle päinkään. Seistä jurnutti vain ulkona ja katseli mua otsatukkansa alta uhmakkaana. Nooo... minähän en periksi anna ja hevosia kun ei kauheesti millään pahalla saa tekemään mitään, niin sitkeydellä se sinne talliin tuli JA sai lääkkeensä, pojat oli siinä vaiheessa ihan pupunkarvoissa temmellettyään niiden kanssa siellä Pupulan puolella. [Tuli tästä mieleeni että en muista näiden neljän vuoden aikana kertaakaan meidän leijonanharjakaneista lähteneen kerralla niin paljon talvikarvaa, tulloja tietenkin ennenkin , mutta nyt yhtenä aamuna meinasin saada pienen kohtauksen, kun näin Pupulassa KOLME kania muka. Tarkemmin katsottuna se yksikanienkokoinen liikkumaton möykky oli KARVAA vaan ja silti ihan hyvänkokoiset kanipallertoisetkin oli vielä jäljellä. Tiedä mikä kuoriutuminen siellä oli tapahtunut....]

Meidän aitaprojekti, joka vetää vertoja kohta iisakin kirkollekin, etenee sen verran että tänään haetaan kaksi kilometriä lautaa jo kotio. Sekään mihinkään riitä, mutta onpahan alku. Siinä onkin sitten maalaamista JA naputtelemista. Mä luulen että maalaamispieti iskee mulle, mutta joudanhan minäkin jotain tekemään... Valkoinen siitä taitaa sitten tulla, vaikka muistuttaiskin sitten täydellisten naisten hyrlymhei-suburban-aitoja. Toinen vaihtoehto olisi punanmullan punainen, mutta se taitais olla liian tumma ja JOS sitä talon väriä joskus vaihdetaan niin kukaan ei ala kyllä sitä värien kirjoa sitten katselemaan mikä täällä räiköttäis.

 Rakastettava tuholaispoikani Ilari muuten osoitti suurta sitkeyttä eilenillalla, kun olimme jalkkisharkoissa kentällä. Puolitoista tuntia kesti harkat ja Ilari viihdytti mua ja itseään sinä aikana kiertämällä kanssani puolihölkkää kuntoilijoiden pururadan (1km) ja kolme kertaa kentänkin ympäri (300m / kieppi).  Ylimääräistä aikaa jäi myös sinnetänne juoksenteluun, leikkimiseen ja yleiseen lorvehteluun äiten kanssa. Ja poitsu siis vasta täyttää kesällä kolme *oon mää ylpeä*. Varsinkin kun mää en jaksanut juosta pururadan tiukkoja mäkiä ylös, poika kyllä jaksoi nimenomaan ne.

Illalla ei tarvinnut paljoa sanoa, kun porukka veteli leipiä aika pinon ja sen jälkeen uni maistui. Oliver oli tosin närkästynyt tästä harkka-.ajan erosta äidistä (oli kotona isänsä kanssa sen tuulen takia) ja kyhnytti sitten rinnalla puolen yötä. Joopa joo. Hiukan väsytti seitsemältä tämän äiteen silmiä, mutta on se pieni lämmin pojanrötkö niin lutunen , että kyllä sitä vaan sylissä pidän toisenkin yön jos niin haluaa. Pian sekin kasvaa, ihan liian pian! Suukotan joka päivä pikkuvarpaita ja joka päivä ne tuntuu kasvaneen edellistä isommiksi.