Pukemisia, riisumisia, syöttämisiä, siivoamisia, keittämisiä, tiskaamisia, pyykkäämisiä, lumileikkimisiä, autoilemisia, ostelimisia.

Hurjasti pörrääviä lapsia nurkat viärällänsä iltaisin. Pikkuriippinen lumentulo riitti antamaan superkauhalla energiaa pikkujalkoihin ja sehän passaa mulle. Kohnaavat ulkona itsensä puolitainnoksiin, mun ei tarvi kuin riipiä märät vaatteet kuivumaan ja latoa puurolautasia nenän eteen.

Lopuksi tunnustus: määhän en yleensä tuhlaa. Elämäntapamme kotiäiteilyineen ja hevosineen on jo niin kallista että olen ihan tyytyväinen vähempäänkin kuluttamiseen - sitäpaitsi mun meilestä on ÄLYKÄSTÄ hakea ja löytää jotain hyvää halvemmalla. Tai jättää ostamatta jos ei löydy. Mutta yhteen asiaan kyllä tuhlaan, oikeasti huomasin sen vasta nyt. Tai tiedostin. Kävin taas kirjakaupassa... Miksei mulle ole jo asetettu jotain ostorajoitusta kun astun siihen kauppaan! Aina tulen itseäni korkeamman kirjapinon kanssa sieltä ulos. Eikä asiaa varmaan paljoa auta se, että hain työhön liittyvää apuvälineistöä sieltä noin niinkuin alkuperäisessä tarkoituksessaan. [Enpä silloin opiskeluaikoina englantia, ruotsia ja saksaa lukeneena arvannut että joku oleellinen kieli jäi pimentoon. Nimittäin puola...] Kaikki meni jotenkin kuin unessa: olin eilen selannut blogimaailmaa sivusilmällä, samalla kun hämmentelin hernekeittoa hellalla. Katselin kuvia ihanista kodeista ja ihmettelin miten ihmeessä sitä ihmiset onnistuu kuvaamaan kaikkea niin hienosti. Yritin itsekin kuvata yhtä vanhaa keittiöpurkkia ,eikä se näyttänyt ollenkaan niin himmeän hienolta häivähdykseltä menneestä , vaan räikeältä pänikältä pydän reunalla. Uah. Liivian hienoista kuvista silmiini oli jäänyt erään kirjan kansi ja kertomus sen merkittävyydestä. Ja siinähän se samainen kirja katseli minua kirjakaupassa, puolan sanakirjan vierestä. En olisi ikinä kuunaan valkeana muistanut sen nimeä, kirjoittajaa tai muutakaan, saati lähtenyt sitä mistään etsimään, ellei olisi tullut näin eteeni. Kyseessä on siis Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Otin sen mukaani ja olen jo siellä, loft-asunnossa kuuntelemassa new yorkin liikenteen huminaa, nenässä öljyvärin kiehtovan kamala tuoksu.

Koska kirjakaupassa oli ale, ostin lapsillekin kasan kirjoja. Pojille tietokirjamaisia karhu/peto-teoksia, jotka todellakin olivat suksee! Asseri on aivan hulluna kaikkiin tuollaisiin ja iltasaduksikin piti sitten lukea sieltä karhujen talviturkeista ja susilauman koostumuksesta. Tytöille valitsin haja-ammunnalla sieltä ja täältä, yhteen ehdittiin tutustua ja yllättävää kyllä vasta kuvien osalta. Kuvitus teki meihin vaikutuksen, imaisi jotenkin mukaansa. [Liisa Kallio: Pudonnut tähti]