On niin kylmäkin tuolla ulkona että väkisinkin herää horteesta. Kävin eilen kirpparilla ja näin siellä naisen joka oli samaan aikaan synnyttämässä viime kesänä. Siinä kohtasi kaksi ihmistä jotka oli hetken samassa elämäntilanteessa, mutta muuten aivan erilaisessa. Hän, niin nuori ja tarmokas, ensimmäisensä kanssa, haaveili uudesta vauvasta ja mietiskeli lapsen kasvua isoksi, onko kaikki mennyt taulukoiden tahdissa. Minä, paatunut mammutti, kuopukseni kera, mietin suunnilleen mummoutta ja että kunpa pienin vielä olisi kauan pieni.

Oli kiva tavata. Haikeaa, mutta mukavaa.

Käyn edelleen jotakin luopumistyötä läpi tämän vauva-asian kanssa. Olen siitä yrittänyt puhuakin, mutta saan lähinnä vastaukseksi sellaisia kommentteja, että moni on ollut aika onneton lastensa ollessa pieniä. Kokivat sen ajan ahdistavana ja rajoittavana.

Minä koen elämän ilman syliapinan luomaa turvaa pelottavana. Outona. Minun pitää kelvata ja pärjätä minuna. Ihmiset kohtaavat minut itsenäni, itseni kautta, eikä lasteni kautta. Äitinä. Riittääkö minusta?Mitä minusta tulee esiin? Olen raakile. Arka. Moni ei uskoisi.

Kuinka en koskaan enää saa kokea sitä syntymän ihmettä, sitä kun pieni, maailman pienin ihme katsoo. Kuinka rakkaus täyttää koko huoneen. Talon. Mielen.

Nyt täällä mun pieni vaan heittelee palloa ja huutaa "äi-TI" (vahingossa kylläkin, mutta kuitenkin). Ja konttaa karkuun käkättäen ja tirskuen. Hyökkää aamuisin haukkaamaan äidin poskea. Syö leivänpalasia ja huutaa jäätelön perään. Mun vauva! Mun vauva...? Mun vauva....