Ei paranis lähteä iltamyöhään kauppaan. En yhtään muistanut mitä piti tuoda (paitsi korvissa kaikuva Ilarin huuto "juuuuusshtoo"), kävelin hyllyjen välissä vastavirtaan ja tuijottelin kummallisia ihmisiä. Hands freet yksinäisillä ihmisillä kaupassa ovat vihoviimesiä kapistuksia. Siis siellä kulkee porukkaa nostelemassa tavaraa kärryihin ja pälisevät minkä kerkiää. Ja mää aina meen retkuun ja vastaan jotain viisasta, kuten "mitäsääsanoit?" , "ankteeks, sanoiksää mulle jotain" tai sinnikkäimmässä pölötys-tapauksessa "joo-o", kun sitkeesti ajattelen että mulle puhuvat kun muitakaan ei näy. Maitohyllyllä mua vastaan tuli mies joka iloisesti mun kohdatessaan sanoi "no mooooikka moi". Mitä siinä pitäis tehdä? Mää sitten sanoin moi, vaikka en häätä tuntenutkaan. Ja sain katsella hänen loittonevaa selkäänsä.  Hetken päästä mun ohi meni joku joka moikkasi taas. Mää katoin parhaaksi olla ihan hiljaa ja jatkoin maitolitrojen lappamista kärryyn. No, se olikin tietysti ollut sukulaismies joka soitti ukkelille että rouvas ei tunne enää...

Tämmösen postauksen sain aikaiseksi maitohyllystä tänään. Eikä siinä ollut vielä sitä, että unohdin suklaamunat, jotka oli niinkuin pääartikkeli lähteissä. Hain niitä sitten viittä vaille yhdeksän lähikaupasta.

P.S. Edelleen sakki kuumahko. Ja yskähkö. Eli kotopäivä, paitsi esikolla.