Mistä alkaisin? Vaikka siitä että illalla ripsi muutaman lumihiutaleen tännekin. Jotenkin päättämätön säänhaltija kuitenkin, kun ensin paistoi aurinko kuin keväällä, sitten meni synkäksi ja tuli hiutaleita noin minuutin ihan sakeanaan ja sitten taas veti kesäisen vaihteen päälle ja sitten taas pimeni... Nyt on kuitenkin ihan jees, kun on edes ne muutaman hiutaleet maassa.

Bomber (ja me) oli eilen siellä eskarilla touhuamassa ja käynti sujui loistavasti. Lapset tykkäsivät ja koiruus oli avoin ja vastaanottavainen kaikkia kohtaan ja niin hyväntahtoinen - ja tietysti hellyyttävä. Opet siellä puhui, että tuollaisella koiralla on suuri merkitys esimerkiksi koirapelon poistamisessa. Mä olen niin ylpeä Bomberista!!

Jossain vaiheessa päivää huomasin, että työ-töitäkin pitäisi varmaan joskus taas muistaa ja jaksaa tehdä. Hiukan selasin pääkoppa tyhjyyttä kumisten jotain teknologiaopusta. Sillä selaamisella ei vielä pitkälle pötkitä *hirn*.

Ja sitten arvomme "onko mulla tänään miestä" ; jotain ollaan saatu puhuttua. Mulla on ollut jotenkin niin hämmästynyt olo tuosta kaikesta tapahtuneesta, koska se ei ole ollenkaan mun mieheni vaan joku vieras joka niin on toiminut (kuvainnollisesti, ei siis kirjaimellisesti... luulisin vielä ulkonäöltä mieheni tunnistavani, heh, sallittakoon musta huumori tähän paikkaan). Tosin sillä on ollut jo pitkään vissiin stressiä ja olihan kesälläkin se samainen lähteminen siltä. Tiedä sitten kuinka naivi olen, mutta jotenkin vaan olen odottanut että koska sieltä plupsahtaa se vanha tuttu esiin. Vai onko se iäksi häipännyt ja uusi "hän" ottanut paikan? No oli miten oli, jotain nyt tehdään sille stressille, josko siitä lähtisi muutkin asiat avautumaan - sekä hänelle itselleen että mulle.  [Kaikkea en tässä viitsi ruotia mutta kyllä niitä täällä ruodittu on.]

Mä olen niin laiskakin, että mieluusti ottaisin tuon vanhan tutun ihmisen kuin alkaisin jonkun uuden kanssa ihmettelemään elämän menoa. Yksinkin ennemmin. Mutta katsotaan nyt ja kuunnellahan.

Mummua operoidaan tänään, tosin eivät kai itsekään tienneet mitä tekevät, tai mitä tulevat tekemään sitten loppujen lopuksi. Voi sentäs, on siinäkin vanhalla ihmisellä siellä yksin kestämistä. Kun nyt pääsis äkkiä tännepäin takaisin sitten toipumaan, tästä. Vaikka varsinaista parantumistahan ei nyt sitten ole luvassa. Mä olen niin väsynyt, etten jaksa edes jurputtaa siskosta joka ei käynyt äitiään katsomassa vuodeosastollakaan joka oli noin 500 metrin päässä siskon kodista.

Voi väsymys, miten mun kroppaakin näin ramasee. Ihan tuntuu hartiat valuvan lattiaan asti. Ei parane nyt lösähtäen, Ilari on kerhossa ja pian pitää jo poiskin hakea. Ollaan hetki "lumessa" ulkona ennenkuin tullaan taas perunoita ihmettelemään, että mitäs kaveria ne tänään haluais lautaselle. Yhdellä naapurilla olisi tänään lastenvaatekutsutkin ja jos vaan jaksan naamani pestä ja ryhtini korjata, niin ajattelin mennä. Ei se maailma voi siitä romahtaa, enempää. Esikko on täällä silloin ja kai tuo mieskin on tännepäin tulossa töiden jälkeen.

Olenko mä muuten muistanut sanoa missä Esikko oikein on? Kaiken karkailun ja rötöstelyn jälkeen hänhän halusi täältä pois, koska täällä ei anneta karkailla eikä rötöstellä ja meni sitten itäsuomeen kokeilemaan olemista siellä, "häntä ymmärtävien ihmisten kanssa". Vaan kuukauden aikana kaksi kertaa tehtyjen katoamisilmoituksien jälkeen, otin sitten asiakseni ilmoittaa viranomaisille, että nyt tämä lapsi pitää saada johonkin valvontaan ja saamaan apua. Ja niin tapahtui, hän on nyt "avohuollossa" ja kuinkas sattuikaan, tässä parin kilometrin päässä meiltä. Asiat on siis niin hyvin kuin voi olla näissä olosuhteissa, esikolla on psykiatrikäyntejä ja hänellä on ympärivuorokautinen valvonta niiden karkaamistilanteiden varalta siellä hoitopaikassaan. Kaikki on mennyt hyvin, hän käy koulua, on täällä meillä lähes päivittäin ja elämänsä alkaa saada taas sitä tervettä henkeä, joka jokaiselle nuorelle kuuluukin. Meidän välimme on paremmat kuin vuosiin, hän tajuaa itsekin kaiken tapahtuneen absurdiuden ja on ottanut itseään niskasta kiinni. Koulussa menee loistavasti, mikä on mulle tietysti todella suuri helpotuksen aihe! Kyseessähän ei ole mikään tietämätön lapsi ja olisi todella hukkaan heitettyä lahjakkuutta ollut hänet maailmalle menettää.

Mutta nyt Oliver kiskaisi tyynen rauhallisena johdon irti koneesta, liekö ollut lievä huomautus että olisi aika nousta pois koneelta. Jahah ja koirakin taas lirauttanut eteisen kuramatolle, kun tuoksuu ihan siltä. Siis iso koira. Se on niin mustasukkainen tuosta pikkupörriäisestä...