Yhytäkkiä huomasin eilen että oli perhekerhopäivä. Laitettiin huiskimaan ja ehdittiin vain hiukan myöhästyneinä. Kivaa oli ja päivä meni muutenkin oikein mukavasti sen jälkeen : kun tultiin kotio, niin molemmat pienet nukkui, kannoin vain sänkyihin ja sitten lämmittelin Asserin kanssa meille ruokaa. Oikein rauhallista juttelua ja yhdessäoloa, haikeana mietin että syksyllä tuokin poika jo menee eskariin ja mun kokopäivä-kotolaisteni määrä senkun vähenee...

Iltapäivällä alkoi taas kuulumaan kapuloiden kolinaa rattaissa, kun esikoinen ei tullut kotiin koulusta. Tietenkään en voinut soittaa hälle, koska kännykkänsä oli mulla takavarikossa eräidenkin yöllisten puheluiden vuoksi. Savu korvista kihisten oikein pystyin tuntemaan sen likan tyytyväisen myhäilyn kun tiesi että mää kihisen täällä. Ja tiesin kyllä missä likkakin oli : koulussahan se tietenkin, jonkin sortin jälkikuulumisissa. Ei uskaltaisi muualla lorvehtia kun tietäis mun hakevan vaikka korvasta kotio kaikkien nähden *tähän on tosiaan jo tultu*. Aikain jälkeen se nöyränä saapui kotiin, oli mennyt sanakokeet NIIN huonosti että joutui sanoja opettelemaan koulun jälkeen ; opekin oli tosiaan huomannut että pisti ihan ranttaliksi, huvin vuoksi, ties miksi. Kaikenlaista muutakin kurittomuutta oli ollut ja mä en jälleen kerran tiedä mitä tekisin. Miehen kans pistettiin nyt sitten entistä tiukempi linja kavereiden vierailuun (ei viikolla) koska ei näköjään ollenkaan haltsaa todellista maailmaa. Ihan kamala sanoa omasta lapsestaan näin, mutta todellisuuden taju heittää kyllä välillä ja paljon ja mä en HALUA enkä SUOSTU enää ollenkaan näihin taistoihin sen kanssa. Kieltäydyn ja vaan huokailen. Koitan pitää muun perheen järjissään ja normaalielämässä kiinni. Tässä on niin paljon kaikenlaista jota en tänne voi kirjoittaa, mutta ajan kulua tässä odotellaan, Tik tik tik, kello käy ja vastuuni vähenee. TUNTUU IHAN HIRVEÄLTÄ SANOA NIIN. Rakastan tietysti lastani, mutta käsi kädessä en voi enää noin ison likan kanssa kulkea, yhteiskuntakin olettaa jo joitain taitoja tuossa iässä ja jos niitä ei ole niin silloin on keinot aika vähissä.

[Että otti pattiin postlooraan putkahtanut Meidän Perhe -lehti jossa Päivi Räsänen esitteli kapinamurkkujaan... oi että sentäs. Olikin tosi lohdullista lukea että kuitenkin ihan hetken kesti vaan yhteiskunnallinen kapina ja sitten numerotkin nousi ihan tosta vaan. Entä kun ne ei nouse? Entä kun nuori itse EI ryhdistäydy? Nuoren puolesta ei voi kukaan muu ryhdistäytyä, ei voi lukea läksyjä toisen puolesta eikä noudattaa sääntöjä toisen puolesta. Ja Räsäsen tyttärelläkään ei ollut ollut koskaan mitään tarvetta irtiottoihin kun hänen oli annettu aina päättää ja kantaa vastuuta asioista! Entä jos nuori ei osaakaan kantaa vastuuta? Ei osaa tehdä oikeita päätöksiä ja valintoja? Ei korjaamisenkaan jälkeen osaa tai halua tai viitsi? MISSÄ on ne perheet ja niiden ruskettuneet perhekuvat??!!]

No mää lähdin illansuussa pururadalle 6v ja 8v mukanani ja possotin 5 km niin että purut tärisi. Lapsilla oli hauskaa mukana ja munkin pääkoppa hiukan sai tuuletusta. Tehtiin illalla vielä salaattia koko perheelle ja saunan jälkeen saatiin sakki nukkumaan.

Nyt odottelen paria ystävää lapsineen aamukahville, tekee kyllä hyvää vähän päivittää kuulumisia.