Lauantai-ilta oli ihana - ja meille tyypillinen, mutta ihana kuitenkin. Käytiin siis syömässä ja tokihan se oli outoa, kun ei tarvinnut kokoajan häslätä lasten kanssa siinä samalla. Pöytäliina pysyi pitämättä paikallaan ja jälkiruuankin sain syödä ihan siihen tahtiin kuin itse halusin *pienestä on ne ilot revittävä*. Syötiin oikein pippuripihvit lisukkeineen ja oli kyllä mehevä piffi. Ei tullut kuitenkaan edes ähkyä oloa, vaikka niin myöhään tuollaista raskasta ruokaa söikin. Pureksittiin oikein hitaasti ja höpöteltiin, oikein mukavaa. Sen verran ollaan kuitenkin pöhköjä, että piti mennä R-kiskan kautta kotiin ja viedä lapsille pokemonkortteja ja heppakortteja tuliaisiksi *eh*!

Sunnuntaiaamu valkenikin sitten puhelin soitolla ja lähdin kiiruusti kuskaamaan äitiäni päivystykseen ja sinne jäi vuodeosastolle happiviiksien kanssa.

Tälläistä tämä meidän elämä on.

Jotenkin olisin kaivannut tukea itselleni tässä tilanteessa enemmän, sellaista henkistä tukea ja läsnäoloa, mutta ei sitä nyt herunut. Miksi, sitä en tiedä. Tarviiko munkin elämäni olla kokoajan tälläistä kriisien kaivelua aiheesta jos toisestakin *kysyn ihan itseltäni*?  Sekoaako multa pää vai onko tää tottakaan...