Olen luullut pitkään, että jokapaikassa on samanlaista kuin meillä. Pitkään myös annoin itseni luulla ,että niin on, vaikka pieni kalvava epäilys olikin jo iskeytynyt. Nyt sen sitten olen myöntänyt, tunnustanut ja allekirjoittanut : meillä on tälläistä ja muilla sitten jotain muuta.

Meillä höpötetään. Enkä nyt tarkoita mitään pikku jutustelua tai edes johonkin ikään kuuluvaa kyselykautta. Meillä se ikä on kaikenikää, lukuun ottaen myös aikuiset ja varsinkin aikuiset. Meillä puhutaan kokoajan, yhteen ääneen, lujaan ääneen, päällekkäin, eri asiaa, samaa asiaa, kaikille ja ei kellekään. Meillä lähes huudetaan, koska tälläisessä porukassa ei yksi ääni kuulu mihinkään jos ei ole tarpeeksi desibelejä mukana. Kuvitelkaa suuri, ärsyttävän meluisa, italialainen sukukokoontuminen ja kertokaa se kymmenellä - niin ollaan jo aika lähellä meidän huushollin menoa. Älkää kuvitelko sitä sellaisena auvoisena yhteenkuuluvuutta lisäävänä idyllinä - vaikka toki se on sitäkin - vaan lisätkää siihen sopiva ripaus kiirettä, päänsärkyä (ja varsinkin päänsärkyä!), ylikuohuvat kattilat ja mukana räksyttävät koirat. Ai niin ja vielä mummo, joka närkästyneenä kulkee nurkissa ja kuiskii.

Välillä se on ylitsevyöryvän rasittavaa. Kaoottista. Käsistäriistäytyvää. Ja kun meillä on joku joka harvemmin täällä käy, niin huomaan että se on toisinaan ja joillekin jopa epänormaalia.

Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin meitä, ihanaa perhettä, ikiomaa. Meidän tunnusomaista käytöstä, joka siirretään - jos ei geeneissä, niin käytännössä - jälkipolville hetimiten. Oliverkin osaa jo vallan mainiosti kailottaa ja nimenomaan hyvin tietäväinen ja tyytyväinen ilme naamallaan...