Monet ovat pohtineet syyllisyyttä ilmiönä, syyllistymistä - varsinkin me äiti-rotu ollaan siinä aika hakoja. (enkä nyt puhu vain pelkästään tästä Tuusulan tapauksesta)

Psykologi-ihminen sanoi että syyllistyminen on "kuin niistäisi nenänsä ja sitten söisi sen räkänsä". Omassa liassa kierimistä ja huonon omantunnon ruokkimista.

Tuntemukset, joita joku asia meissä aiheuttaa: huomaamme jonkun asian, kenties haluaisimme muuttaa omaa toimintatapaamme, kenties huomaamme että olisimme  voineet jonkun asian tehdä toisin mutta syistä tai toisista emme ole niin tehneet - eivät ne ole syyllisyyttä tai jos ovat niin sehän ON VAIN HYVÄ ASIA.

Paljon puhutaan että nykyvanhempia pitäisi muka kohdella silkkihansikkain, syyllistyneille äitiparoille pitäisi ammatti-ihmisten suusta kertoa että silu-silu, olet tehnyt ihan oikein, äläs nyt.

Jos ihminen tietää tehneensä kaikkensa niissä olosuhteissa ja niillä eväillä kun kulloisellakin hetkellä on ollut, niin ei kukaan terve ihminen siinä syyllisty. Miksi pitäisi? Se jos mikä olisi marttyyriutta. Jos sen sijaan tuntee piston itsessään, niin kai sitä miettii miksi niin tuntee? Että parannettavaakin olisi ollut? Että tieto olisi ollut mutta taidot puuttuneet? Että oikeastaan on ollut pettynyt omiin toimintoihinsa mutta ei sitä ääneen sano muuta kuin kitisemällä syyllistävästä ilmapiiristä? Itselleen pitää olla myös armollinen, sitä armoa ei voi kukaan muu antaa loppujenlopuksi. Jos hyväksyntää itselleen ja elämälleen hakee ulkopuolelta, niin silloin ollaan aika kaukana itsetuntemuksesta.

Oivoi, kyllä täälläkin tunnetaan kaikenlaista. Päässä vilisee päivittäin syyllisyys ja hermostuminen omaan saamattomuuteen, armollisuus ja itsensä hyväksyminen, unettomat yöt omista typeristä virheistä ja muka niin fiksusta tavasta elää... Vaikka mitä. Koitan kuitenkin oman itseni kanssa elää joka hetken sillä tavalla että tietäisin oileasti jälkikäteen tehneeni NIISSÄ OLOSUHTEISSA ainoat ja oikeat ratkaisut. Joskus se vaatii hirveästi voimia, henkisiä ja fyysisiä, jaksaa kasvattaa. Leikkiä. Siivota. Kuunnella. Olla ystävä. Olla äiti. Olla.vaimo. Olla ihminen. Mutta joskus se SILLÄ HETKELLÄ oikea ratkaisu voi olla "äiti juo nyt kahvia!" - hetki. Koska jostain niitä voimavarojakin on saatava. On punnittava tilanne tilanteelta minkä minä jaksan ja minkä en. Eilen jaksoin, jaksanko tänään. Jaksanko huomennakaan.

Äiti-ihmisten (ja voi olla että isä-ihmistenkin) suurin vaikeus taitaa olla se että miten löytää niitä keinoja SAADA sitä voimavarasäkkiä täytettyä. Henkistä ja fyysistä. Joskus harrastukset tai kahvittelu rasittaa lisää. Joskus  se auttaa. Joskus lenkki ja löylyttely tuo helpotuksen, joskus ei auta vaikka saunoisi vuoden.

Ei ole helppoa olla ihminen - ja toisaalta se on aika yksinkertaista.