Mietin tässä kerran, mitä kotiäiti oikein tekee päivisin. yleensä. Elämässään. No kaikkea ja ei oikeastaan mitään.

Toisinaan istun sohvalla kauankin ja katselen kun Ilari levittää eilistä aamulehteä pitkin olohuonetta. Hartaasti ja järjestelmällisesti kokoajan selittäen sillä kielellä jota ei mulle ole opetettu kouluissa.

Toisinaan silppuan aamuleivät valmiiksi möhköläjiksi Ilarin eteen, Asserille oma sentään kokonaisena ja sitten vajoan puoleksi tunniksi kahvikuppini kanssa omaan aamumaailmaani. Joskus siihen kuuluu telkkarin uutiset ja muut muka-ajankohtaiset hömpät, joskus ei niitäkään, vaan omat ajatukseni. Ei ole kovin raskasta. Ei tarvitse lähteä minnekään, pukea mitenkään, valmistautua mihinkään, olla vaan ja elää siinä hetkessä.

Toisinaan huomaan että samalla kun valikoin pyykkikoneeseen samanvärisiä rytkyjä pestäviksi, niin paistan jauhelihaa, liimaan katkennutta spidermaninjalkaa ja pyyhin sadannennen kerran kukkamullat nuorimmaisen suusta ja maasta. Ja silti voin ihan hyvin soittaa kaverille ja kysellä mitä kuuluu, kun mulle ei kuulu oikein mitään. Tätä vaan, kotonaoleilua.

Toisinaan istun ulkona sääukkojen salliessa tuolilla ja annan auringon paistaa talvenharmaannuttamaan naamaani, saatan jopa nostaa kintut korkeammalle jonkun pänikän päälle ja toisessa kädessä hyvässä lykyssä vielä joku kuuma kuppi. Lapset leikkii metrin päässä hiekkalaatikossa ja koira hiekkalaatikonkyljessä vahdissa ettei yksikään lammas karkaa. Aika raskasta.

Välillä oikein hävettää elämän helppous. Sitä ei saisi edes ajatuksiinsa päästää, saati ääneen sanoa, aina joku mörrimöykky paiskaa isolla kivellä perään. Mutta sanoin silti, olen nyt sillä päällä, sanotaan että vaikka pääsiäisen kunniaksi. Onhan niitä raskaitakin hetkiä, niitä pitkiä, maratoninpituisia minuutteja kun joku huutaa ja on yö ja mikään ei etene, ei lohtu eikä kellonviisarit. Silloin ei ole helppous kovin lähellä, liekö samalla leveyspiirillä ollenkaan. Ja kun joku lapsi sairastaa. Sellaista ei edes osaa selittää, miltä silloin tuntuu. Yleensä, kun ei ole vakavasta asiasta kyse, niin sitä itsekkäästi jopa ärsyyntyy kun menee oma laisa päivärytmi sekaisin. Hyi mikä äiti. Sitten sitä kuitenkin herää vaistomaisesti yöllä tarkistamaan toisen olotilaa, vaikka nukkumapaikkakin on noin kymmenensentin päässä potilaassta, sairaspetissä, patjalla. niin meillä on aina ollut. Kipeitä, vaikka vaan varpaasta kipeitä, ei nukuteta yksin. Esikoinen on eri asia, koska kieltää muita tulemasta huoneeseensa, päivisin kelpaa hällekin sohva vällyineen muiden keskeltä, pesästä, turvasta.

Yleensä kotiäiti kai tekee vaikka mitä. "Hoitaa lapsia ja kotiakin". Mutta miten se tuntuu välillä niin kevyeltä, luvattoman helpolta elämältä? Toisaalta se lienee luonnekysymys, eräs ystäväni sanoo esimerkiksi ettei ikinä voisi olla kotona pääsemättä mihinkään yksikseen. Joka päivä. Ja ajelee kymmeniä kilometrejä aamuyösti kamalassa kelissä metsien keskellä lomittamaan maataloihin. Mihin minusta ei taas olisi ikinä. Siihen ajamiseen meinaa. Ajatuskin siitä saa mut vaihtamaan tilalle vaikka heti viikon valvottuja öitä. Eli onneksi meitäkin on erilaisia. Ja onneksi, ainakin omalla kohdallani, olen näköjään löytänyt sen itselleni sopivan paikan. Kodin.

Tälläisiä pääsiäismietteitä, hyvin nukutut päiväunet lienevät purkauksen takana, ei luultavcasti toistu ihan heti :)