Juuri tällä hetkellä käytän ihan tietoisesti televisiota lapsenvahtina. Ilari katsoo lastenohjelmakanavaa ja Oliver piilottelee puoliksisyötyjä omenoita lelujen sekaan. Olen ihan itkukatkipoikkinainen.

Luin Anuskin kommentit tuolta "lootasta" ja itku pääsi tulemaan. Olen nukkunut niin huonosti monta yötä, herään aina kahden-kolmen aikaan ja valvon aamun tunneille. Aamulla olen vähintään yhtä väsynyt kuin illalla nukkumaan mennessäni. Kauheesti mää kuitenkin tiedostan nää omat stressioireeni, en vaan tiedä mitä näille tekisin. Pitäisi poistaa se stressi, mutta kun ei ole kyse mistään känsästä vaan omasta lapsesta ja hänen asioistaan, niin voimia koetellaan jälleen kerran. Tosin mulla on valoisa usko siihen, että tähän en kaadu, en enää. Moni moni muu ihminen kantaa meidän lisäksemme tätä samaa lastia harteillaan, joten eiköhän me jotain saada aikaiseksi. Yritys on ainakin käynnissä niin kauan kuin esikoinen täysi-ikäiseksi tulee.

Sitten pitäisi jaksaa leikkiä pienten kanssa. Käydä kaupassa. Tehdä ruokaa. Siivota. Pyykätä. Kuunnella koululaisten iloja ja kuulumisia. Nysvätä elukoita. Taputella miestä. Rääkätä omaa surkastunutta lihasvarustusta ehompaan kuntoon. Suuttua läskimakkaroille.

Pitäisi jaksaa moikata naapureita. Lukea aamulehteä. Lähettää viesti ystävälle. Suojata omenapuut jyrsijöiltä. Tehdä taas ruokaa. Käydä taas kaupassa. Olla läsnä lapsille.

Kaikki tuo antaa mulle voimaa, mutta vaatii myös äärimmäisyyksiin venyvää tahdonlujuutta tällä hetkellä. Haluaisin vain nukkua ja nukkua. Tämä väsymys ei vaan sillä nukkumisella vähene. Ajan kululla se vähenee - pahimmassa tapauksessa myös lisääntyy, mutta sitä en nyt uskalla edes ajatella tämän enempää.

No niin, nyt on nirinä niristy, aika niistää nenä ja mennä halimaan peukalopoikaa ja isosilmäistä isoveljeään. Lämmin röhnäinen lapsenposki omalla naamalla on sitä parasta lääkettä ja terapiaa. Niin se vaan on. En yhtään ihmettele saati kummastele enää ihmisiä jotka halailevat puita ja vielä saavat siitä jotain. Minä olen halannut noin tuhannen kertaa hevosta; suurta, lämmintä, tuoksahtavaa hevosta, joka puhaltaa hiljaa huokaisten kuin ottaakseen osan huolista kantaakseen. Ja sehän mokoma auttaa.